Elämänkulun teoriat

Elämänkaaripsykologiassa tavoitteena on ennen kaikkea pyrkiä ymmärtämään ihmisen elämän aikana eteen tulevien kokemusten vaikutusta elämänkulkuun ja ihmisen persoonallisuuden kehittymiseen ja löytämään näiden avulla luotettavasti yleistettäviä lainalaisuuksia. Yksilön kehitysvaiheita voidaan lähestyä monelta kannalta:

1.     Biologinen näkökulma keskittyy tarkastelemaan kasvua ja kehitystä yleiseltä kannalta.

2.     Yhteiskunnallinen lähtökohta keskittyy tarkastelemaan yksilön ja kulttuurin välistä vuorovaikutusta eri kehitysvaiheiden aikana.

3.     Psykososiaalisessa näkökulmassa keskitytään tarkastelemaan lähemmin sitä, miten ympäröivät ihmiset ja läheisimpämme vaikuttavat lapsuudessa pienen ihmisen persoonallisuuden kehittymiseen.

4.     Yksilön kehittymisen kannalta tarkasteltuna elämänkaaritutkimus havainnoi niitä keskeisiä seikkoja, jotka muokkaavat ydinminuuden kehittymistä läpi koko elämän eri vaiheiden. (Dunderfelt 2011, 222-230.)

Jokaisesta yksilöidystä näkökulmasta on helposti löydettävissä lähes poikkeuksetta jokaisen elämään sopivia ja kytkeytyviä yksityiskohtia. Yhteneväisyyksistä huolimatta jokainen ihminen kokee ja tuntee asiat eri lailla, ja juuri tämä yksilöllinen kokemuspohja tekee elämänkaaritutkimuksen mielenkiintoiseksi sekä vaikeasti käsitettäväksi kokonaisuudeksi.

Kolme ehkä tärkeintä elämänkulun teoriaa ovat Robert Havighurstin kehitystehtäväteoria, Erik Eriksonin psykososiaalinen kehitysteoria ja Daniel Levinsonin elämänrakenneteoria.

Robert J. Havighurstin teoriassa painottuvat ympäristön ja yhteiskunnan sosiaaliset odotukset, joista muotoutuu erilaisia rooleja, joiden takana on tietynlaisia vaatimuksia ja rajoituksia. Teoriassa yhdistyy yksilön kasvu ja kehitys sosiaalisiin odotuksiin. Havighurstin teoria on tärkeä, koska se on ollut monien opetusta ja koulutusta koskevien päätösten ja suunnitelmien teon tukena. Vauvaiän ja pikkulapsen kehitystehtäviä ovat perusturvallisuuden saavuttaminen, alkeellisen ruumiinkuvan muodostuminen, kävelyn ja puheen oppiminen sekä erotilanteista selviäminen. Leikki-iän ja varhaisen kouluiän kehitystehtäviä ovat minäkäsityksen, itsearvostuksen eli itsetunnon ja omantunnon kehittyminen sekä oman sukupuoliroolin, ikätovereiden kanssa toimimisen ja työperiaatteen oppiminen. Nuoruuden kehitystehtävät (16-23 -vuotiaana)  ovat lähinnä sisäisessä maailmassa ja ajatuksen tasolla tapahtuvia muutoksia. Nuoren kehitystehtäviin kuuluu oman roolin ja sukupuoli-identiteetin löytäminen sekä uuden kypsemmän suhteen saavuttaminen molempiin sukupuoliin. Nuoren tulee hyväksyä ulkonäkönsä ja harjoitella ruumiinsa tarkoituksenmukaista käyttöä. Nuoruuden aikana tulisi saavuttaa emotionaalinen itsenäisyys omiin vanhempiin ja muihin aikuisiin. Nuoruuteen kuuluu myös oman maailmankatsomuksen ja moraalin kehittäminen, ideologian omaksuminen sekä sosiaalisesti vastuullisen käyttäytymisen vahvistuminen. Vastuuta tulee ottaa myös taloudellisista seikoista. Nuoren tulee kouluttautua ja valmistautua tulevaan työelämään sekä avioliittoon ja perhe-elämään.  Myöhemmässä vaiheessa (23-35-vuotiaana) tulee valita elämänkumppani ja perustaa perhe, hallita yhteistä taloutta ja osallistua työelämään edeten uralla sekä suorittaa kansalaisvelvollisuus. Varsinkin nämä myöhemmän vaiheen tehtävät ovat mielestäni nykyään monelta hukassa tai niitä ei edes haluta. Moni kamppailee juuri näitä normeja valitsemalla haluavansa olla yksin ilman vakituista kumppania tai perhettä. Moni on tilanteessa myös tahtomattaan ja osalla taas yhteiskunnan mukana pysymisessä ja työn ja kansalaisvelvoitteiden hoitamisessa voi olla suuria ongelmia. . (Nurmi 2006, 259. ; Kuusinen 2006, 311-316. ; Lohjan kaupunki ; Jaanisalo 2012, 17. ; Hartman 2014, 8-9.)

Kehityksen yhteydessä puhutaan usein “matteusvaikutuksesta”: se, joka on saanut elämässään hyvät lähtökohdat, onnistuu kehitystehtävissään ja saa jatkuvasti kannustusta ja vahvan itseluottamuksen. Vastaavasti se, joka on alussa saanut vähän, joutuu helpommin huono-onniselle kehitysuralle, mutta ei välttämättä, sillä hän voi käsitellä ratkaisemattomat kehitystehtävät myöhemmin uudestaan. Matteus-vaikutusta ajattelen itse polkuna, jonka varrella kasvaa omenapuita. Korkeimmalla on ne parhaat omenat ja niihin yltääkseen joutuu tekemään töitä. Osa ihmisistä kulkee sitä polkua koskaan edes katsomatta niihin ylimpiin oksiin ja poimii vain ne helpoimmin otettavat. Jokainen tässä elämässä saa jonkun omenan. Osa saa mädän perään vielä mädemmän ja toisille ne upeimmat vaan putoaa syliin ponnistelematta sen suuremmin. Toisaalta vaikka aina ei jaksaisi yrittää saada niitä korkealla olevia, niin voi lohduttautua sillä, että niitä riittää matkan varrella, kunnes oma aika on kypsä eikä enää tarvitse omenoita. Osa haalii niitä niin, ettei osaa edes nauttia niistä enää tai on niin kiireinen, ettei kerkiä pysähtymään niiden parhaimpien kiiltävää pintaa ihailemaan. Joskus niiden parhaidenkin sisältä löytyy mato ja silloin pettymys on suurin. Ei auta kuin heittää menemään ja tavoitella seuraavia. Havighurstin teoria keskittyy ulkoisiin kehitystehtäviin eikä juuri pohdi yksilön sisäisiä muutoksia. Mielestäni kuitenkaan ulkoisia muutoksia, esimerkiksi vanhemmista irtaantumista ei voi tapahtua ilman, että sisällä kasvaa halu toimia niin. Teoria on mielestäni puutteellinen, koska se ottaa huomioon vain lapsuuden ja nuoruuden kehitystehtävät. Yhä enemmän nykymaailmassa sekoittuvat erilaiset normit ja ihmisen elämän vaiheet voivat tapahtua missä vaiheessa elämää tahansa.

Eriksonin psykososiaalisten kriisien teoria oli ensimmäinen kehitysteoria, joka kattoi ihmisen koko elämänkaaren. Eriksonin mukaan ihminen käy elämänsä aikana läpi kahdeksan elämänvaihetta, joista kussakin tehtävänä on selviytyä tietyistä ikäkauden haasteista ja kehityskriiseistä. Seuraavien elämänvaiheiden haasteet ja kriisit on helpompi kohdata, jos aiemmat kriisit on pystytty käsittelemään positiivisesti. Kahdeksan elämänvaihetta ja niiden kehitystehtävät ovat:

- Vauvaikä: perusluottamus – perusepäluottamus

- Varhaislapsuus: itsenäisyys – häpeä, epäily

- Leikki-ikä: aloitteisuus -syyllisyys

- Kouluikä: ahkeruus, pystyvyys – alemmuuden tunne

- Nuoruus: identiteetti - roolihajaannus

- Varhainen aikuisuus: läheisyys - eristäytyminen

- Keski-ikä: luovuus – lamaantuminen

- Vanhuus: minän eheys – epätoivo, katkeruus

Erikson piti yksilön ja yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta tärkeänä osana yksilön kehitystä. Yksilö kohtaa yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä rakenteita tullen siten osaksi yhteiskunnallista järjestystä. Tätä Erikson kutsuu sosialisaatioksi. Yksilö kohtaa elämässään erilaisia kriisejä ja lopputulema muovaa yksilön kehityksen suuntaa, persoonallisuuden rakennetta ja omaa käsitystä itsestään. Vauvaisässä rakentuu perusturvallisuus ja pikkulapsi-isässä kehittyy erilaiset motoriset ja kielelliset taidot. Leikki-iässä leikin välityksellä lapsi sisäistää elämisen normit ja moraali sekä itsetunto rakentuu. Kouluiässä otetaan ensimmäiset askeleet työntekoon ja näin syntyy käsitys omista kyvyistä. Nuorena rakentuu maailmankatsomus ja varhaisaikuisena luodaan suhteita, mutta toisaalta itsenäistyminen tässä vaiheessa on tärkeää. Juuri  nuoruusikään paikantuu identiteetin saavuttamisen - roolien hajaannuksen kriisi. Sitä voidaan kuvata tapahtumasarjana, jossa yhteiskunnan haasteet ja vaatimukset ohjaavat nuoren tiettyihin päätöksiin ja valintoihin. Aiempia rooleja pyritään mukauttamaan nykyiseen ja tuleviin rooleihin. Löytääkseen kypsän seksuaalisen ja ammatillisen roolin on nuoren ensin löydettävä minuutensa ja valittava ne roolit, joissa hän haluaa elää. Nuorella lisääntyy myös luottamus siitä, että muiden kuva itsestä vastaa omaa kuvaa. Keski-ikään kuuluu halu luoda jotakin pysyvää. Vanhuuteen kuuluvat erilaiset kulttuurilliset arvot ja niiden säilyttäminen sekä oman elämän arviointi. Kriisit eivät kuitenkaan ole joko-tai ratkaisuja vaan ne muodostavat kokemuksellisen ulottuvuuden. (Jaanisalo 2012, 16 ; Suhdesoppa ; Hartman 2014, 10-11.)

Hieman uudempaa teoreettista suuntaa edustaa Daniel Levinsonin elämänrakenneteoria on mielestäni ehdottomasti mielenkiintoisin ja koen, että oma elämänkulkuni on noudattanut hänen teorian mukaista kaavaa. Mielestäni erilaisia kehitystehtäviä ei voida lokeroida johonkin tiettyyn ikään vaan jokainen etenee elämässään omaan tahtiinsa. Jotkut itsenäistyvät hyvin varhain, mutta epäonnistuvat kuitenkin myöhemmässä elämässään toisen taas ollen hyvin kiinni vanhemmissaan kuitenkin tullen täysipainoiseksi kansalaiseksi.  Levinson kuvaa elämää portaittain eteneväksi ajanjaksojen sarjaksi, jossa vakaat vaiheet ja siirtymät vuorottelevat. Nämä vaiheet ovat säännönmukaisia ja noudattavat tiettyä peruskuviota vaihdellen kuitenkin kulttuurista ja yksilöstä toiseen. Levinsonin mukaan ihmisen elämässä on tietty rakenne, joka sisältää ihmisen merkittävät suhteet. Siihen sisältyvät myös erilaiset roolit sekä yksilön minän eri puolet. (Perho & Korhonen 2006, 323-324.) Jokaisella meistä varmastikin on olemassa työ- ja kotiminä, joka eroaa käyttäytymisellä toisistaan. Itse ainakin töissä jaksan selittää saman asian moneen kertaan hermostumatta, mutta kotona lasten kanssa tämä ei läheskään aina toteudu.

Juuri nämä siirtymävaiheet ja pysähtyminen oman elämänsä arvioimiseen, tekevät elämästä niin mielenkiintoisen. Ei turhaan varmasti puhuta erilaisista ikäkriiseistä. Usein ne sidotaan johonkin lähenevään tasalukuun, mutta omien kokemuksieni mukaan numeroilla ei tässä suoranaisesti ole merkitystä.

Yksilön mielenkiinnon kohteet ja tärkeät asiat vaihtelevat läpi elämän, jolloin myös erilaiset elämän arvot vaihtelevat. Tämä teoria ottaa hyvin huomioon yksilön oman vaikutuksen ja kriittisyyden omaan elämään. Jokaisen tulisi pohtia mitä elämässään haluaa saavuttaa ja sitä kautta löytää sisäinen motivaatio. Itse en ole pelännyt muuttaa asioita elämässäni, vaan olen irtisanonut itseni tietämättä mitä alan tekemään seuraavaksi ja olen lähtenyt parisuhteista, jotka eivät ole tuntuneet oikeilta. Tärkeiden asioiden merkityksiä tulee arvioida uudelleen, jolloin vähintään tärkeysjärjestys muuttuu tai asiat vaihtuvat aivan toisiin. Siirtymävaiheeseen sisältyy useita psykososiaalisia muutoksia, jolloin ihmisen käsitys itsestään ja omasta elämästään muuttuu. Tavallisimmin siirtymiin sysää tyytymättömyys vallitsevaan tilaan ja halu muuttaa asioita. Myös roolin muuttuminen tai yksilön fyysiset ja psykologiset muutokset voivat käynnistää siirtymän. Elämänrakenteessa voi olla samaan aikaan 2-3 merkittävää osatekijää, joihin käytetään aikaa ja energiaa. Näiden vaikutus heijastelee elämän muille alueille. Vakaissa vaiheissa ihminen tyytyy tilanteeseensa keskittyen hyviin puoliin. Tämä voi hyvinkin olla jonkinlainen kompromissiratkaisu. Kyseessä on siis eräänlaiset avainvalinnat, joiden ympärille elämä rakennetaan ja useimmiten 6-8 vuoden välein niitä muokataan ja tarkistetaan. Tähän perustuu varmasti myös seitsemän vuoden välein tulevat aviokriisit. Siirtymävaihe on usein lyhyempi, kuitenkin noin 4-5vuotta. Tämä teoria ei kuitenkaan ota huomioon lapsena tapahtuneita asioita ja Levinsonin tutkimuksia onkin kritisoitu siitä, että hänen tutkimansa yksilöt tulivat kaikki vakaista olosuhteista. Voidaksesi löytää sisäisen motivaation, perusasioiden elämässä tulee olla kunnossa. (Hartman 2014, 11-12., Perho & Korhonen 2006, 323-324.)

Omassa elämässäni olen aina ollut aikaa edellä ja aina viihtynyt itseäni vanhempien seurassa. Lapsuudessa parhaat kaverit oli 4-6 vuotta vanhempia naapurintyttöjä enkä oikeastaan leikkinyt lapsena. Kouluun mennessä ihmettelin kun muut leikkivät barbeilla, kun olin itse tottunut pyörittämään hulavannetta ja kuuntelemaan nuorten musiikkia. Olin pikkuvanha ja kasvoin isoksi jo aikaisin. Minulla on aina ollut mahdollisuus kokeilla siipiäni tukiverkon ollessa olemassa. Koulussa olin luokan johtaja. Joitakin kiusasin ja johdattelin sitä ketkä olivat suosittuja ja ketkä eivät. En kuitenkaan ollut ilkeä vaan enempi omapäinen aina suuna päänä oleva. Opettajat tykkäsivät minusta ja sain paljon vastuuta. Pärjäsin koulussa hyvin ja autoin muita tunneilla tehtävissä. Elämässäni on ollut kolme käänteentekevää hetkeä. Ensimmäinen oli 12- vuotiaana kun vanhempani erosivat ja muutin asumaan äitini kanssa, jolloin sain vapauden huolehtia pitkälti itsestäni. Vanhemmat luottivat minuun ja sain tulla ja mennä miten halusin. Kunhan hoidin kouluni, työni ja harrastukseni.

Koko yläasteen ja lukion minulla oli kaksi tiivistä kaveriporukkaa enkä oikein kuulunut kumpaakaan. Sujuvasti puikkelehdin niiden väliä ja aina löytyi kaveri mukaan seikkailuihin. Yläasteella aloin seurustella ensimmäistä kertaa. Lukio meni tiukassa putkessa. Loppuvaiheessa aloin olemaan aika väsynyt, kun tein neljää työtä ja luin kirjoituksiin yöllä töissä. Tämän jälkeen halusin tehdä jotakin hyvin konkreettista ja menin opiskelemaan tarjoilijaksi. Toinen mullistus elämässäni tuli 19-vuotiaana, kun lähdin Saksaan ja jätin kaiken taakseni. Siellä opettelin elämään omaa elämääni. Pian tämän jälkeen tapasin nykyisin mieheni, muutimme yhteen ja saimme kaksi lasta. Ohessa kävin töissä ja opiskelin. Nämä oli ruuhkavuosia, jolloin minuuttiaikataulut tulivat hyvinkin tutuksi. Tämä oli kolmas mullistus (28-vuotiaana), kun koko elämä meinasi keikahtaa päälaelleen. Suurimmat ongelmat alkoivat, kun kiire alkoi helpottamaan ja kaikki käsittelemättömät asiat  purkaantuivat. Siinä hetkessä puntaroitiin parisuhteen alun vaikeudet, lasten tuomat muutokset, kiireen aiheuttama erilleen kasvaminen, työssä ollut vaikea esimiessuhde, nuoremman lapsen  sairastumisen, vastuun ottaminen kaikista ja kaikesta, vuosien mukanaan tuoma väsymys sekä kaikki valheet ja sanomatta jättämiset. Nyt on rauha kotona, töissä, lasten kanssa, itseni kanssa ja samalla paljon avoimia suuntia. Omassa elämässäni siirtymävaiheet ovat olleet suhteellisen lyhyitä, mutta sitäkin rajumpia. Viimeisin oli niin raju kokemus, että toivon sen jäävän elämässä ainoaksi suureksi käännökseksi. Marin, M. (2001, 37-39.) pohtii ikää ja ikääntymistä erilaisten elämänpolkujen kautta. Näissä perusajatuksena on pohtia mitä tapahtuu kun valitaan tietty polku ja toisaalta, jos olisi valittu toinen polku. Aiemmin tässä esseessa viittasin omenapuihin ja polkuihin, jotka haarautuvat. Itse pyrin elämässäni katsomaan eteenpäin ja välttämään ainakin takaisinpäin palaamista. Turha jossittelu siitä mitä olisi voinut tehdä, vie mielestäni energiaa. Sitä vastoin erilaisten polkujen eteenpäin viitoittaminen olisi hyvin suositeltavaa. Työssäni pyrin auttamaan nuoria juuri tässä polkujen kuvailemisessa. Nuorella saattaa olla hyvinkin suppea käsitys siitä, mitä polun päässä häämöttää ja mieluummin jäädään seisomaan paikalle, kuin rohkeasti eteenpäin. Elämä on mielestäni pitkälti myös portaikko. Yksi asia johtaa toiseen ja eteenpäin meneminen vaatii ponnisteluja.  Omassa elämässäni olen ravistellut Marinin kuvaamia tiettyjä yhteiskunnan ikäsidonnaisuuksia ostamalla oman asunnon heti 18-vuotiaana sekä opiskelemalla töiden ohessa. "Normaalit" vuokralla-asumiset ja opiskelijabileet eivät ole kuuluneet minun elämänpolkuihini.

Silvennoinen, P (2003, 194-197) kirjoittaa artikkelissaan hyvinvointivaltion tarjoamista palveluista elämänhallinnan näkökulmasta. Yhtenä terminä on yksityinen minätekniikka, jossa koulutuksen avulla yritetään saada opiskelija sisäistämään itsekuri ja uudenlainen asenne työelämään ja elinikäiseen oppimiseen. Esimerkkinä kirjassa on työttömien ryhmälle tarjottu kuntotesti, mahdollisuus liikkumiseen ja erilaiset luennot terveellisestä elämästä. Nämä viestittävät työttömille, että varmemmin työnhaussa onnistuu, jos on ulkoisesti hyvännnäköinen. Valmiiksi jo terveelliset elämäntavat omaavat henkilöt innostuivat tästä, mutta ne keillä oli parannettavaa kunnossa, kokivat tämän jopa loukkaavana. Juuri tämän kanssa painin omassa työssäni. Kuinka saada viesti perille kaikille, ilman että suoraan osoittelet ketään.

Keskeisenä käsittenä Levinsoninilla on dream-käsite, eli kuvitelma aikuisuudesta ja aikuisena elämisestä. Levinsonin mukaan tällä on tärkeä rooli aikuistuvan nuoren sisäisessä psyykkisessä elämänrakenteessa, koska sillä on voimakas merkitys identiteetin muodostumiseen. Dream ei siis ole pelkkää kuvittelua, vaan se on suunnitelma siitä mitä elämässään aikoo tehdä. Kirjoitin omaan blogiini viime viikolla unelmista ja niiden toteutumisesta. Olen sitä mieltä, että unelmat toteutuu useimmiten ja todella kannattaisi varoa mitä toivoo.  Pelottavan tarkasti elämä on mennyt niin kuin unelmissa olen ne  nähnyt. Mielikuvilla on valtava voima. Ne pistävät liikkeelle ja saavat nousemaan sängystä aamulla. Koska mikä muukaan meitä ajaisi kuin se mielikuva siitä mitä kunnon ihmisen pitää tehdä, mitä minun tarvitsee tehdä ollakseni oman itseni arvoinen, muiden hyväksymä sekä tähän maailmaan sopiva. Mielikuva siitä miten on toimittava eri tilanteissa ja mitä sanottava milloinkin. Yksilö tekee elämää suuntaavia perusvalintoja, kuten valitsee itselleen kumppanin, osallistuu vakituisesti työelämään, valitsee asuinpaikkansa ja elämäntyylinsä. Toisaalta nuori aikuinen pyrkii säilyttämään vielä useita vaihtoehtoja avoinna ja välttämään liian lopullisten päätösten tekemistä. Yrittäessään luoda vakaata elämänrakennetta pitäen samalla  vaihtoehtonsa avoinna, joutuu nuori aikuinen pakon edessä muokkaamaan käsityksiä itsestään. Yhteenvetona voisi sanoa, että jokaisessa esitetyssä teoriassa ihminen kehittyy ulkoisten ja sisäisten tekijöiden vuorovaikutuksessa. Erikson vie Havighurstin teoriaa eteenpäin lisäämällä biologisten ja yhteisöllisten tekijöiden oheen psyykkiset tekijät. Toisin sanoen, hän lisää yhtälöön ihmisen sisäisen maailman kehittymisen aspektin ja luo näin perustan ihmisen minuuden kehityksen ymmärtämiselle. Yhteistä on myös ajatus, että elämänkaari muodostuu toisiaan seuraavista ja toisiinsa liittyvistä vaiheista, joiden lukumäärä kuitenkin vaihtelee teorioittain. Levinson tuo elämänkaariajatteluun vaiheiden rinnalle siirtymät ymmärtäessään, että siirtyminen vaiheesta ja roolista toiseen ei tapahdu käden käänteessä, vaan se vie oman aikansa. (Hartman 2014, 12-13.)

LÄHTEET

Dunderfelt,T. 2011. Elämänkaaripsykologia. WSOYpro Oy. Helsinki.

ElämänKevät- blogi. Luettavissa: http://elamankevat2.blogspot.fi/.

Hartman, E. 2014 Aikuiseksi kasvamista ja identiteetin rakentamista -Kauppatieteiden opiskelijoiden kokemuksia yliopisto-opiskelusta. Luettavissa: http://epub.lib.aalto.fi/fi/ethesis/pdf/13573/hse_ethesis_13573.pdf, 8-10. Luettu: 28.9.2015.

Humangrowt Daniel Levinson Luettavissa: http://humangrowth.tripod.com/id3.html. Luettu: 12.10.2015.

Jaanisalo, E. 2012. OHJAAJA ITSENÄISTYVÄN SIJAISHUOLTONUOREN TUKENA Luettavissa: http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/48416/Jaanisalo_Elina.pdf?sequence=. Luettu: 28.9.2015.

Kuuskeri, H. 2012. ”SEIKKAILUMATKA OMAAN ITSEENI” ELÄMÄNHALLINTAA TOIMINNALLISIN KEINOIN. Luettavissa: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/51956/Kuuskeri_Helena.pdf?sequence=2. Luettu: 28.9.2015

Lohjan kaupunki. Kehitystehtäväteoria. Luettavissa: http://www.lohja.fi/default.asp?sivu=1&alasivu=2749&kieli=246. Luettu: 28.9.2015.

Marin, M. 2001. Tarkastelukulmia ikään ja ikääntymiseen. Teoksessa:Sankari, A. & Jyrkämä J. Lapsuudesta vanhemmuuteen Iän sosiologiaa. Vastapaino.

Nurmi, , J-E. 2006. Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa: Lyytinen, P. ; Korkiakangas, M. & Lyytinen H. Näkökulmia kehityspsykologiaan. WSOY. Helsinki.

Perho, H. & Korhonen, M. 2006. Siirtymien sijoittuminen ja sisältö varhaiskasvatuksessa. Teoksessa: Lyytinen, P. ; Korkiakangas, M. & Lyytinen H. Näkökulmia kehityspsykologiaan. WSOY. Helsinki.

Silvennoinen, P. 2003. Yhteiskunnallisesti huono-osaiset ja oppimisyhteiskunnan haasteet. Teoksessa: Elämänlaajuinen oppiminen ja aikuiskasvatus. Aikuiskasvatuksen 44. vuosikirja. Kansanvalistusseura.

 Suhdesoppa. Eriksonin kehitysteoria - katso kahdeksan vaihetta. Luettavissa: http://www.suhdesoppa.fi/itsetuntemus/lapsen-kehitys/. Luettu: 28.9.2015.

Ihmisen kokoinen työ

Työn tulisi olla haastavaa, innostavaa ja mielenkiintoista, jotta sitä jaksaa päivästä ja vuodesta toiseen. Nämä kolme asiaa tasapainoilevat omissa vaakakupeissaan. Jos työstä tulee liian haastavaa joko määrältään tai vaatimustasoltaan, työ alkaa kuormittamaan liikaa. Tällöin ainakin innostus helposti lipsahtaa karkuun, koska ei jaksa hihkua riemusta jokaisesta uudesta asiasta. Taasen ilman mielenkiintoa, haastava työ ei onnistu alkuunkaan. Virittääkseen itsensä äärirajoille, tulee olla kiinnostunut työn sisällöstä. Ja mielenkiintoisinkaan eikä haastava työ hoidu, ilman innostusta.

Miten siis rakentaa työnkuvia, jotka ovat tarpeeksi näitä kaikkia kuitenkaan olematta liikaa. Liian innostava työkin saattaa olla ongelma, jos jonkinlaisia raameja ei ole etukäteen asetettu. Kuinka siis muotoilla ihmisen kokoinen työ? Tässä esimiehillä on vaativa rooli. Jokaisen omia mielenkiinnon kohteita tulisi hyödyntää sopivassa määrin ja antaa suhteellisen paljon vapautta toteuttaa työtään omalla haluamallaan tavalla, jos mahdollista myös ajasta ja paikasta riippumattomasti. Motivoitunut ja innostunut työntekijä on yrityksen tärkein voimavara.

Haastava työkin voi hoitua, jos siihen saa tarpeeksi tukea, jolloin jää tilaa myös innostua. Päivästä toiseen suorittamalla, ei kerkeä kiinnittämään huomiota onnistumisiin. Näitä on myös usein vaikea itse nähdä ja päätyy suorittamaan suorittamisesta päästyään.

Minulle annettiin vuoden vaihteessa haastava työ. Kertaheitolla tuli työtehtäviä ja vastuita roppakaupalla lisää. Työ piti myös tehdä suurimmaksi osaksi ilman minkäänlaista esimiehen tukea. Kuluneeseen kevääseen ja alkukesään mahtuu monia päätöksiä, hyviä ja huonoja, asioiden delegointia, paljon uusien ihmisten perehdytystä ja omaa perehtymistä samalla, todella solmussa olleita suhteita, uudenluomista, pitkiä päiviä, suunnittelua, päivästä toiseen selviytymistä, pelkoa korttitalon kaatumisesta, ahdistusta, epätoivoa, kiirettä ja väsymystä, mutta myös onnistumisia, flow-tunnetta, kokemuksia, tyytyväisyyttä sekä ennen kaikkea ylpeyttä ja iloa. Lomille lähtiessäni olin todella väsynyt, väsyneempi kuin koskaan. Loma oli rentouttava ja mukava, tein kaikkea sitä mitä haaveilin. Töihin paluu tuntui mukavalta. En varsinaisesti kaivannut sinne, mutta ei se vastenmieliseltä tuntunut. Varsinkin kun tiesi, että haastetta olisi tiedossa syksyllekin.

Kesän aikana kaikki olikin muuttunut. En enää tullut siihen työhön, josta olin lomalle jäänyt. Asiat oli sovittu toisella tapaa ja kuulin ikäviä sanoja tekemästäni työstä. Tuntui, kuin joku olisi käynyt vaihtamassa kotini huonekalujen paikat ja nyt törmäilen pimeässä niitä päin. Matto vedettiin jalkojen alta. Olin tehnyt kaikkeni ja vielä vähän enemmän, mutta se ei ollutkaan ollut riittävää eikä tarpeeksi hyvää. Ammatillinen identiteettini oli murskana. Mietin enkö olekaan minkään arvoinen, eikö työlläni ollut mitään merkitystä?

Nyt työni ei ole niin haastavaa, kuin se oli. Se on varmasti tarpeeksi haastavaa nytkin, mutta innostus on kadonnut. Suunta, joka minulle oli annettu, onkin yhtäkkiä väärä. Ja uuden suunnan löytäminen tuottaa tuskaa, varsinkin kun luonnollista kompassiani väkivalloin väännetään toiseen suuntaan. Kartta on kadoksissa meiltä kaikilta ja kapteenilla on vähäinen kokemus merenkäynnistä. Tunnen siis olevani tuuliajolla. Mietin nostaisinko purjeet ja seilaisin auringonnousuun. Vaarana on pudota maailman laidalta kadotukseen. Toisaalta voisin löytää jotakin ennenkuulumatonta. Laivani on vahvaa tekoa ja varastosta löytyy yllin kyllin kaikkea tarpeellista. Jäädäkö turvalliseen kotisatamaan katsomaan uppoaako laiva lopulta vai napata sukellustavarat mukaan ja lähteä seikkailuun kohti ihmisen kokoista ja näköistä työtä...

Tutkimuksesta kehittämiseen

Nykyaikaisen tieteen katsotaan syntyneen vuonna 1676 Lontoossa, jossa Robert Hooke piti tieteellisen demonstraation Isaac Newtonin julkaisemasta Valon ja Värien teoriasta. Hooke pystyi laboratoriokokeiden avulla todentamaan Newtonin teoriat oikeiksi vakuuttaen epäilijät. Tämä tapahtuma muutti keskustelun ja pohdinnan konsensus-menetelmän väitelauseiden vertifikaatioon eli todentamiseen. Tästä katsotaan alkaneen Valistuksen projektiksi kutsutun tapahtumien ketjun. (Anttila 2005, 27.) Tiede on siis jotakin mitä pystytään tutkimaan, todentamaan, vertailemaan, saamaan tuloksia ja niistä tekemään johtopäätöksiä. Tieteen tutkimuksessa on tärkeää kirjata kaikki tulokset ylös ja säilyttää tutkijan objektiivisuus siten, ettei omat mielipiteet tai ajatukset vaikuta tutkimuksen tuloksiin.

Asiallista on kuitenkin kyseenalaistaa akateemiseen traditioon sisäänrakentunut metodologinen ritualismi, joka uskomusten mukaan, takaa tulosten hyväksyttävyyden. Kehittämistutkimuksessa niin menetelmät kuin teoriakin alistuu kehittämisen intentiolle, pyrkimykselle hakea parannusta asiantilaan. Kehittämistutkimus tavoittelee ekonomisuutta ja realistimia koettaen hyödyntää jo olemassaolevia ideoita. (Kotila, H. & Mutanen A. 2004, 84-85.) Vakiintunut käsitys tutkimuksesta juontaa akateemisen tutkimuksen tavoitteesta tuottaa luotettavaa ja relevanttia tietoa. Kehittämistutkimuksessa ei kuitenkaan ole ensisijaisena tavoitteena tuottaa tietoa vaan etsiä käytännöllisiä ratkaisuja. Tutkimusta se on kuitenkin, koska se hankkii tietoa toimivien ratkaisujen perustaksi. Kehittämishakuisessa tutkimuksessa teoria on myös taustalla, ei niinkään keskustelukumppanina, vaan tuomassa laajempaa ymmärrystä asian taustalle. Kehittämistutkimus lähtökohtaisesti luotaa teorisointia poikkitieteellisestä intressistä. (Kotila, H. & Mutanen A. 2004, 85-86.)

Olen tehnyt työssäni paljonkin kehittämistyötä ja työotteeni on koko ajan uutta kehittävä. En toimi opetustehtävissä, mutta organisaatiossamme on paljon koulumaisuutta. En myöskään koe olevani  tutkijatyyppi vaan enemmänkin hetkessä innostuva tekijä, kokeilija. Työtäni voisi kutsua praktikkotutkimukseksi, jonka tarkoituksena on parantaa omaa (ja/tai muiden) toimintaa eikä niinkään tavoitella yleistettäviä totuuksia tai teorian kehitystä. Muodolliset standardit eivät sovellu praktikkotutkimuksen kriteereiksi, vaan sitä on arvioitava tarkoitusperistä ja menettelytavoista lähtien. (Kotila, H. & Mutanen A. 2004, 83.)

Helian ammatillisessa opettajakorkeakoulussa toteutetussa metodologiprojektissa intendio oli "Kehittämistutkimuksen lähestymistapa on idea sellaisesta tutkimusotteesta, jossa hyödyn tavoittelu yhdistyy mahdollisuuteen jakaa tulokset laajempaan käyttöön". Sosiologi Rangvall Kallebergin mukaan ihanteena on tutkimus, joka auttaa löytämään käytännöllisiä ratkaisuja. Kehittämishakuinen tutkimus ei tyydy asiantilojen kuvailuun, ymmärtämiseen tai selittämiseen vaan nimenomaan etsii niille parempia vaihtoehtoja. Kehittämistutkimus tulee myös raportoida, mutta yleisönä on tiedeyleisön sijaan käytännön yhteisöt, jotka saattavat oppia hankkeen tuloksista. (Kotila, H. & Mutanen A. 2004, 84-86.)

Tästä juuri on kyse minun työssäni ja työskentelytapani perustuu täysin tähän. Tähän säätiössämme on loistavat mahdollisuudet ja olen saanut osallistua moniin kehittämisprojekteihin. "Yleismaailmallisesti"  tällä hetkellä haluaisin luoda uudenlaista valmennustapaa, jossa jokaisen yksilön tavoitteet otettaisiin paremmin huomioon. Tähän liittyy vahvasti opinnollistaminen ja yhteistyö kouluihin. Kahvilapajalla verkosto ei ole niinkään sosiaalipuolella vaan enemmänkin liikumme koulu- ja työmaailman tontilla. Tähän yhteistyöhön haluaisin saada enemmän toimivuutta sekä synergiaetuja. Myös pajalle tulevien nuorten vastaanotto tulisi tehdä erilailla, osallisten heidät jo alusta pitäen pohtimaan tiukemmin omaa tulevaisuuttaan ja ottamaan siitä vastuuta. Tähän liittyy opiskeluihini liittyvä opinnollistamiskehittämisprojekti.

Selkeämpiä projekteja, joissa olen mukana on suuri integraatio Hyrian kanssa (yhteiset työntekijät ja hankkeet sekä W&T oppimisalusta), digitalisaatio- ja sosiaalipedagogiikan projekti.  Integraation myötä Hyrian ja HRAKS:n johto yhdisti voimansa. Meillä on yhteinen integraatio/toiminnanjohtaja sekä controller. Tänä kesänä yksi Hyrian ammatillinen opettaja siirtyi säätiön palvelukseen ja vastaa meidän yhteisestä Work and Train Willa -ravintolasta. Tässä kehittämistyössä olen ollut vahvasti koko ajan mukana, koska vastaan kaikesta meidän cateringtoiminnasta, jonka alaisuuten W&T Willa myös kuuluu. W&T:ssä on meidän työkokeilijoita ja Hyrian opiskelijoita. Lyhyesti kyse on koulun opetusravintolasta tuotuna kauppakeskukseen.

Vedän itse digitalisaatiotiimiä, jonka tehtävänä on tutkia ja pohtia minkälaisia digitoimia alamme toteuttamaan säätiössä. Päätettävämme on mitä työkaluja käytämme ja minkälaista koulutusta sekä tukea tämä vaatii. Digitalisaatio on mielenkiintoinen projekti, jossa tuntuu olevan loputtomasti mahdollisuuksia. Haasteena tuleekin olemaan oikeiden tapojen löytäminen ja sen varmistaminen, etteivät ne jää pienen porukan omiksi jutuiksi.

Digiprojekti alkoi tämän vuoden alussa. Minulle annettiin tiimi vedettäväksi ja tehtäväksi hahmottaa mitä kaikkea hyötyä digitalisaatio voisi meille säätiönä tuoda. Kokoonnuimme ensimmäisen kerran tammikuussa orientoitumisella aiheeseen. Osalle tiimistä digi-sanakin jo nosti karvat pystyyn ja jopa tiimin sisältä löytyi paljon muutovastarintaa, pelkoa ja epätietoisuutta. Näitä tunteita lähdimme hälventämään tutustumalla aiheeseen. Jokaiseen tiimiin toin uusia työkaluja ja annoin tiimille tehtäväksi tehdä erilaisia digitekoja matkan varrella. Halusin ravistella normaalia kokouskäytäntöä osallistamalla tiimiläiset vahvasti tiimin aikaansaannoksiin ja toimimalla avoimesti. Avoimuus näkyy esimerkiksi blogimuotoisina pöytäkirjoina. Koko säätiölle teetettiin Webrobol-kysely digitaidoista. Kyselystä selvisi, että taidot ja kiinnostus ovat hyvin eri tasoilla. Koulutusta toivottiin laajasti ja tähän olemme vastaamassa syksyn aikana.

Omassa työssäni valmentajana olen kokeillut erilaisia digitaalisen valmennuksen keinoja. Pyrin työssäni täysin sähköiseen toimintaan. Meillä on työpajalla käytössä iPad, älypuhelin ja kolme pöytätietokonetta. Käytämme Google+ palvelua tiedottamiseen ja Microsoftin Office365- palveluita muuhun työskentelyyn. Olen lisännyt Google+ palveluun kaikki valmennettavat sekä työntekijät omaan yhteisöömme ja jakanut sitä kautta heille erilaista materiaalia (ohjeita, reseptejä, opseja yms.) Kaikki ohjeet meillä löytyvät QR-koodien takaa ja reseptit OneDrivesta. Myös omavalvonnan kaavakkeet ja kaikille yhteiset kaavakkeet löytyvät iPadilta pilvipalvelusta. Tiedotukset asiakkaille tulevat infotelevisioihin ja asiakastyytyväisyyskyselyt toteutetaan sähköisinä Webropol-kyselyinä. Nuoret osallistuvat vahvasti kahvilan sähköiseen markkinointiin. Heillä on omat tunnukset Facebookkiin ja Instagramiin, joilla he pystyvät päivittämään sosiaalista mediaa. Käytämme sähköistä kalenteria, mihin kirjaamme kaikki tilaukset. Sähköistä kalenteria pystyy myös etänä päivittämään.

Kuulun myös Hyrian digitalisaatio kärkihankeeseen. Helmikuussa olimme viisi päivää Lontoossa kansainvälisillä digimessuilla syventämässä osaamistamme. Kärkihankkeen tiimoilta olemme kehittäneet työssäoppimisten digitalisointia ja pelillistämistä työparini kanssa. Toukokuussa osallistuin Hyrian pelillistämisworkshoppiin,njossa kehitimme Hyrialle osallistavuutta parantavaa peliä. Tämän olisi tarkoitus valmistua syksyn aikana. Syyskuussa olen lähdössä apurahan turvin kansainväliseen Developing Digital Youthwork-seminaariin Ouluun viikoksi. Täältä uskoisin saavani paljon työkaluja digitalisaation kehittämiseen säätiössämme sekä Hyrialla.

Jo valmistunut sosiaalipedagigiikan projekti alkoi tammikuussa 2015. Aloitimme sosiaalipedagisen käyttöteorian tuomisen säätiöömme. Ryhmässä oli mukana yksilövalmentajia, joilla pohjakoulutuksena sosionomi ja minä edustamassa työvalmennusta restonomin taustallani. Aihealue oli alkuun hyvin vieras, vaikka asiat mitkä sosiaalipedagogiikasta tuli ilmi, olivatkin niitä asioita, joita meillä jo tehtiin. Tutustuimme erilaisiin materiaaleihin, joita teoriasta löytyi ja käsittelimme niitä ryhmässämme. Teorian osaamista syvennettiin kaksipäiväisillä Sosiaalipedagogian päivillä keväällä 2015. Teimme aikataulun teorian esittelyyn, jalkautukseen ja juurrutukseen sekä materiaalit, joilla halusimme kertoa tietoa eteenpäin.

Syksyllä 2015 Tallinnan kolmipäiväinen seminaarimme järjestettiin sosiaalipedagogiikan perusteiden mukaisesti osallistaen koko henkilökunnan mukaan. Seminaarissa käsittelimme eri osa-alueita laajasti erilaisten ryhmätehtävien avulla. Aihe-alueita jatkotyöstettiin vielä syksyn lähitiimeissä. Loppuvuodesta tietoa alettiin viemään valmennusasiakkaillemme ryhmävalmennusten avulla. Tämän pohjalta jokainen yksikkö suunnitteli oman sosiaalipedagogisen teorian mukaisen esittelypisteen itsestään meidän sisäisille HRAXPO-messuille, jossa meidän ideologiaa jaettiin eteenpäin verkostoille. Lopuksi keräsimme palautteet ja arvioinnin siitä kuinka hyvin olimme onnistuneet juurruttamaan teorian käytännön tasolle ja päivittäiseen työskentelyyn. Palautteet olivat loistavat ja projekti onnistui äärimmäisen hyvin.

Työ jatkuu edelleen. Sosiaalipedagoginen työote tuodaan esille jo haettaessa uusia työntekijöitä, heidän haastatteluissa, perehdyttämisessä sekä mentorointiohjelman kautta että esimiestason ohjauksessa. Tarkoituksena on, että sosiaalipedagogia ei unohdu tämän projektin loputtua vaan se näkyy kaikessa meidän toiminnassa, kaikissa materiaaleissa ja jokaisessa työtehtävässä jokaisen työntekijän toimesta.

                                                                        

Mielestäni juuri tämä meidän projekti oli  kehittämisorientoitunutta tutkimusta. Pohdimme, että haluaisimme hyvälle toiminnallemme jonkinlaisen teoreettisen viitekehyksen ja tutkimuksissamme löysimme meille sopivan. Mietimme, miltä osin teoria istuu meille jo valmiina ja mitä meidän tulee kehittää, jotta voimme joka tilanteessa sanoa, toimineemme sosiaalipedagogisen tavan mukaan. Joissakin kehittämishankkeissa idean toimivuus on varmistettava ennen toteutusta ja toisissa, kuten tässä sosiaalipedagigiikan projektissa, idea kehitellään toteutuksen kokeiluna ja enemmänkin yhteisöllisenä oppimisprosessina. (Kotila, H. & Mutanen A. 2004, 87.)  

Kvalitatiivista tutkimusotetta, aineistonhankintaa, analyysia sekä prosessia toteutin omassa opinnäytetyössäni, mutta liittyen tähän sosiaalipedagogiikkaan, aiheesta tehtiin myös opinnäytetyö projektimme aikana. Osa meidän ryhmästä teki aiheesta opinnäytetyön otsikolla Yhteisöllistä työhyvinvointia rakentamassa Case Hyvinkään-Riihimäen seudun ammattikoulutussäätiö. Tässä opinnäytetyössä kerättiin sekä kvalitatiivista tietoa työhyvinnoinnista että kvantitatiivista tietoa haastatteluiden avulla. Opinnäytetyöprosessi kulki koko ajan mukana projektissamme ja sitä kautta saimme teoreettista tietoa kehittämistyömme avuksi.

Tieteellinen tutkimus antaa raamit kehittämistoiminnalle. Kehittämistoiminta etenee tietyn kaavan mukaan joka kerta ja tämä ohjaa kehittämistoimintaa oli kyseessä iso tai pieni asia. Kehittäminen ilman suunnitelmaa, tavoitetta, aikataulua ja arviointia on suhteellisen turhaa kehittämistä tai ainakaan siitä ei silloin jää minkäänlaista tietoa, kuinka onnistunutta kehittäminen on. Ja toisaalta kehittäminen ilman asiaan perehtymistä eli tutkimista on hakuammuntaa. Nähdäkseni kehittämistä ei voi olla ilman tutkimusta.

LÄHTEET

Anttila, P. 2005 Ilmaisu, teos, tekeminen ja tutkiva toiminta. AKATIIMI Oy. Hamina.

Kotila, H. & Mutanen, A. 2004. Tutkiva ja kehittävä ammattikorkeakoulu. Edita Prima. Helsinki.