Ihmisen kokoinen työ

Työn tulisi olla haastavaa, innostavaa ja mielenkiintoista, jotta sitä jaksaa päivästä ja vuodesta toiseen. Nämä kolme asiaa tasapainoilevat omissa vaakakupeissaan. Jos työstä tulee liian haastavaa joko määrältään tai vaatimustasoltaan, työ alkaa kuormittamaan liikaa. Tällöin ainakin innostus helposti lipsahtaa karkuun, koska ei jaksa hihkua riemusta jokaisesta uudesta asiasta. Taasen ilman mielenkiintoa, haastava työ ei onnistu alkuunkaan. Virittääkseen itsensä äärirajoille, tulee olla kiinnostunut työn sisällöstä. Ja mielenkiintoisinkaan eikä haastava työ hoidu, ilman innostusta.

Miten siis rakentaa työnkuvia, jotka ovat tarpeeksi näitä kaikkia kuitenkaan olematta liikaa. Liian innostava työkin saattaa olla ongelma, jos jonkinlaisia raameja ei ole etukäteen asetettu. Kuinka siis muotoilla ihmisen kokoinen työ? Tässä esimiehillä on vaativa rooli. Jokaisen omia mielenkiinnon kohteita tulisi hyödyntää sopivassa määrin ja antaa suhteellisen paljon vapautta toteuttaa työtään omalla haluamallaan tavalla, jos mahdollista myös ajasta ja paikasta riippumattomasti. Motivoitunut ja innostunut työntekijä on yrityksen tärkein voimavara.

Haastava työkin voi hoitua, jos siihen saa tarpeeksi tukea, jolloin jää tilaa myös innostua. Päivästä toiseen suorittamalla, ei kerkeä kiinnittämään huomiota onnistumisiin. Näitä on myös usein vaikea itse nähdä ja päätyy suorittamaan suorittamisesta päästyään.

Minulle annettiin vuoden vaihteessa haastava työ. Kertaheitolla tuli työtehtäviä ja vastuita roppakaupalla lisää. Työ piti myös tehdä suurimmaksi osaksi ilman minkäänlaista esimiehen tukea. Kuluneeseen kevääseen ja alkukesään mahtuu monia päätöksiä, hyviä ja huonoja, asioiden delegointia, paljon uusien ihmisten perehdytystä ja omaa perehtymistä samalla, todella solmussa olleita suhteita, uudenluomista, pitkiä päiviä, suunnittelua, päivästä toiseen selviytymistä, pelkoa korttitalon kaatumisesta, ahdistusta, epätoivoa, kiirettä ja väsymystä, mutta myös onnistumisia, flow-tunnetta, kokemuksia, tyytyväisyyttä sekä ennen kaikkea ylpeyttä ja iloa. Lomille lähtiessäni olin todella väsynyt, väsyneempi kuin koskaan. Loma oli rentouttava ja mukava, tein kaikkea sitä mitä haaveilin. Töihin paluu tuntui mukavalta. En varsinaisesti kaivannut sinne, mutta ei se vastenmieliseltä tuntunut. Varsinkin kun tiesi, että haastetta olisi tiedossa syksyllekin.

Kesän aikana kaikki olikin muuttunut. En enää tullut siihen työhön, josta olin lomalle jäänyt. Asiat oli sovittu toisella tapaa ja kuulin ikäviä sanoja tekemästäni työstä. Tuntui, kuin joku olisi käynyt vaihtamassa kotini huonekalujen paikat ja nyt törmäilen pimeässä niitä päin. Matto vedettiin jalkojen alta. Olin tehnyt kaikkeni ja vielä vähän enemmän, mutta se ei ollutkaan ollut riittävää eikä tarpeeksi hyvää. Ammatillinen identiteettini oli murskana. Mietin enkö olekaan minkään arvoinen, eikö työlläni ollut mitään merkitystä?

Nyt työni ei ole niin haastavaa, kuin se oli. Se on varmasti tarpeeksi haastavaa nytkin, mutta innostus on kadonnut. Suunta, joka minulle oli annettu, onkin yhtäkkiä väärä. Ja uuden suunnan löytäminen tuottaa tuskaa, varsinkin kun luonnollista kompassiani väkivalloin väännetään toiseen suuntaan. Kartta on kadoksissa meiltä kaikilta ja kapteenilla on vähäinen kokemus merenkäynnistä. Tunnen siis olevani tuuliajolla. Mietin nostaisinko purjeet ja seilaisin auringonnousuun. Vaarana on pudota maailman laidalta kadotukseen. Toisaalta voisin löytää jotakin ennenkuulumatonta. Laivani on vahvaa tekoa ja varastosta löytyy yllin kyllin kaikkea tarpeellista. Jäädäkö turvalliseen kotisatamaan katsomaan uppoaako laiva lopulta vai napata sukellustavarat mukaan ja lähteä seikkailuun kohti ihmisen kokoista ja näköistä työtä...