Elämänkulun teoriat

Elämänkaaripsykologiassa tavoitteena on ennen kaikkea pyrkiä ymmärtämään ihmisen elämän aikana eteen tulevien kokemusten vaikutusta elämänkulkuun ja ihmisen persoonallisuuden kehittymiseen ja löytämään näiden avulla luotettavasti yleistettäviä lainalaisuuksia. Yksilön kehitysvaiheita voidaan lähestyä monelta kannalta:

1.     Biologinen näkökulma keskittyy tarkastelemaan kasvua ja kehitystä yleiseltä kannalta.

2.     Yhteiskunnallinen lähtökohta keskittyy tarkastelemaan yksilön ja kulttuurin välistä vuorovaikutusta eri kehitysvaiheiden aikana.

3.     Psykososiaalisessa näkökulmassa keskitytään tarkastelemaan lähemmin sitä, miten ympäröivät ihmiset ja läheisimpämme vaikuttavat lapsuudessa pienen ihmisen persoonallisuuden kehittymiseen.

4.     Yksilön kehittymisen kannalta tarkasteltuna elämänkaaritutkimus havainnoi niitä keskeisiä seikkoja, jotka muokkaavat ydinminuuden kehittymistä läpi koko elämän eri vaiheiden. (Dunderfelt 2011, 222-230.)

Jokaisesta yksilöidystä näkökulmasta on helposti löydettävissä lähes poikkeuksetta jokaisen elämään sopivia ja kytkeytyviä yksityiskohtia. Yhteneväisyyksistä huolimatta jokainen ihminen kokee ja tuntee asiat eri lailla, ja juuri tämä yksilöllinen kokemuspohja tekee elämänkaaritutkimuksen mielenkiintoiseksi sekä vaikeasti käsitettäväksi kokonaisuudeksi.

Kolme ehkä tärkeintä elämänkulun teoriaa ovat Robert Havighurstin kehitystehtäväteoria, Erik Eriksonin psykososiaalinen kehitysteoria ja Daniel Levinsonin elämänrakenneteoria.

Robert J. Havighurstin teoriassa painottuvat ympäristön ja yhteiskunnan sosiaaliset odotukset, joista muotoutuu erilaisia rooleja, joiden takana on tietynlaisia vaatimuksia ja rajoituksia. Teoriassa yhdistyy yksilön kasvu ja kehitys sosiaalisiin odotuksiin. Havighurstin teoria on tärkeä, koska se on ollut monien opetusta ja koulutusta koskevien päätösten ja suunnitelmien teon tukena. Vauvaiän ja pikkulapsen kehitystehtäviä ovat perusturvallisuuden saavuttaminen, alkeellisen ruumiinkuvan muodostuminen, kävelyn ja puheen oppiminen sekä erotilanteista selviäminen. Leikki-iän ja varhaisen kouluiän kehitystehtäviä ovat minäkäsityksen, itsearvostuksen eli itsetunnon ja omantunnon kehittyminen sekä oman sukupuoliroolin, ikätovereiden kanssa toimimisen ja työperiaatteen oppiminen. Nuoruuden kehitystehtävät (16-23 -vuotiaana)  ovat lähinnä sisäisessä maailmassa ja ajatuksen tasolla tapahtuvia muutoksia. Nuoren kehitystehtäviin kuuluu oman roolin ja sukupuoli-identiteetin löytäminen sekä uuden kypsemmän suhteen saavuttaminen molempiin sukupuoliin. Nuoren tulee hyväksyä ulkonäkönsä ja harjoitella ruumiinsa tarkoituksenmukaista käyttöä. Nuoruuden aikana tulisi saavuttaa emotionaalinen itsenäisyys omiin vanhempiin ja muihin aikuisiin. Nuoruuteen kuuluu myös oman maailmankatsomuksen ja moraalin kehittäminen, ideologian omaksuminen sekä sosiaalisesti vastuullisen käyttäytymisen vahvistuminen. Vastuuta tulee ottaa myös taloudellisista seikoista. Nuoren tulee kouluttautua ja valmistautua tulevaan työelämään sekä avioliittoon ja perhe-elämään.  Myöhemmässä vaiheessa (23-35-vuotiaana) tulee valita elämänkumppani ja perustaa perhe, hallita yhteistä taloutta ja osallistua työelämään edeten uralla sekä suorittaa kansalaisvelvollisuus. Varsinkin nämä myöhemmän vaiheen tehtävät ovat mielestäni nykyään monelta hukassa tai niitä ei edes haluta. Moni kamppailee juuri näitä normeja valitsemalla haluavansa olla yksin ilman vakituista kumppania tai perhettä. Moni on tilanteessa myös tahtomattaan ja osalla taas yhteiskunnan mukana pysymisessä ja työn ja kansalaisvelvoitteiden hoitamisessa voi olla suuria ongelmia. . (Nurmi 2006, 259. ; Kuusinen 2006, 311-316. ; Lohjan kaupunki ; Jaanisalo 2012, 17. ; Hartman 2014, 8-9.)

Kehityksen yhteydessä puhutaan usein “matteusvaikutuksesta”: se, joka on saanut elämässään hyvät lähtökohdat, onnistuu kehitystehtävissään ja saa jatkuvasti kannustusta ja vahvan itseluottamuksen. Vastaavasti se, joka on alussa saanut vähän, joutuu helpommin huono-onniselle kehitysuralle, mutta ei välttämättä, sillä hän voi käsitellä ratkaisemattomat kehitystehtävät myöhemmin uudestaan. Matteus-vaikutusta ajattelen itse polkuna, jonka varrella kasvaa omenapuita. Korkeimmalla on ne parhaat omenat ja niihin yltääkseen joutuu tekemään töitä. Osa ihmisistä kulkee sitä polkua koskaan edes katsomatta niihin ylimpiin oksiin ja poimii vain ne helpoimmin otettavat. Jokainen tässä elämässä saa jonkun omenan. Osa saa mädän perään vielä mädemmän ja toisille ne upeimmat vaan putoaa syliin ponnistelematta sen suuremmin. Toisaalta vaikka aina ei jaksaisi yrittää saada niitä korkealla olevia, niin voi lohduttautua sillä, että niitä riittää matkan varrella, kunnes oma aika on kypsä eikä enää tarvitse omenoita. Osa haalii niitä niin, ettei osaa edes nauttia niistä enää tai on niin kiireinen, ettei kerkiä pysähtymään niiden parhaimpien kiiltävää pintaa ihailemaan. Joskus niiden parhaidenkin sisältä löytyy mato ja silloin pettymys on suurin. Ei auta kuin heittää menemään ja tavoitella seuraavia. Havighurstin teoria keskittyy ulkoisiin kehitystehtäviin eikä juuri pohdi yksilön sisäisiä muutoksia. Mielestäni kuitenkaan ulkoisia muutoksia, esimerkiksi vanhemmista irtaantumista ei voi tapahtua ilman, että sisällä kasvaa halu toimia niin. Teoria on mielestäni puutteellinen, koska se ottaa huomioon vain lapsuuden ja nuoruuden kehitystehtävät. Yhä enemmän nykymaailmassa sekoittuvat erilaiset normit ja ihmisen elämän vaiheet voivat tapahtua missä vaiheessa elämää tahansa.

Eriksonin psykososiaalisten kriisien teoria oli ensimmäinen kehitysteoria, joka kattoi ihmisen koko elämänkaaren. Eriksonin mukaan ihminen käy elämänsä aikana läpi kahdeksan elämänvaihetta, joista kussakin tehtävänä on selviytyä tietyistä ikäkauden haasteista ja kehityskriiseistä. Seuraavien elämänvaiheiden haasteet ja kriisit on helpompi kohdata, jos aiemmat kriisit on pystytty käsittelemään positiivisesti. Kahdeksan elämänvaihetta ja niiden kehitystehtävät ovat:

- Vauvaikä: perusluottamus – perusepäluottamus

- Varhaislapsuus: itsenäisyys – häpeä, epäily

- Leikki-ikä: aloitteisuus -syyllisyys

- Kouluikä: ahkeruus, pystyvyys – alemmuuden tunne

- Nuoruus: identiteetti - roolihajaannus

- Varhainen aikuisuus: läheisyys - eristäytyminen

- Keski-ikä: luovuus – lamaantuminen

- Vanhuus: minän eheys – epätoivo, katkeruus

Erikson piti yksilön ja yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta tärkeänä osana yksilön kehitystä. Yksilö kohtaa yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä rakenteita tullen siten osaksi yhteiskunnallista järjestystä. Tätä Erikson kutsuu sosialisaatioksi. Yksilö kohtaa elämässään erilaisia kriisejä ja lopputulema muovaa yksilön kehityksen suuntaa, persoonallisuuden rakennetta ja omaa käsitystä itsestään. Vauvaisässä rakentuu perusturvallisuus ja pikkulapsi-isässä kehittyy erilaiset motoriset ja kielelliset taidot. Leikki-iässä leikin välityksellä lapsi sisäistää elämisen normit ja moraali sekä itsetunto rakentuu. Kouluiässä otetaan ensimmäiset askeleet työntekoon ja näin syntyy käsitys omista kyvyistä. Nuorena rakentuu maailmankatsomus ja varhaisaikuisena luodaan suhteita, mutta toisaalta itsenäistyminen tässä vaiheessa on tärkeää. Juuri  nuoruusikään paikantuu identiteetin saavuttamisen - roolien hajaannuksen kriisi. Sitä voidaan kuvata tapahtumasarjana, jossa yhteiskunnan haasteet ja vaatimukset ohjaavat nuoren tiettyihin päätöksiin ja valintoihin. Aiempia rooleja pyritään mukauttamaan nykyiseen ja tuleviin rooleihin. Löytääkseen kypsän seksuaalisen ja ammatillisen roolin on nuoren ensin löydettävä minuutensa ja valittava ne roolit, joissa hän haluaa elää. Nuorella lisääntyy myös luottamus siitä, että muiden kuva itsestä vastaa omaa kuvaa. Keski-ikään kuuluu halu luoda jotakin pysyvää. Vanhuuteen kuuluvat erilaiset kulttuurilliset arvot ja niiden säilyttäminen sekä oman elämän arviointi. Kriisit eivät kuitenkaan ole joko-tai ratkaisuja vaan ne muodostavat kokemuksellisen ulottuvuuden. (Jaanisalo 2012, 16 ; Suhdesoppa ; Hartman 2014, 10-11.)

Hieman uudempaa teoreettista suuntaa edustaa Daniel Levinsonin elämänrakenneteoria on mielestäni ehdottomasti mielenkiintoisin ja koen, että oma elämänkulkuni on noudattanut hänen teorian mukaista kaavaa. Mielestäni erilaisia kehitystehtäviä ei voida lokeroida johonkin tiettyyn ikään vaan jokainen etenee elämässään omaan tahtiinsa. Jotkut itsenäistyvät hyvin varhain, mutta epäonnistuvat kuitenkin myöhemmässä elämässään toisen taas ollen hyvin kiinni vanhemmissaan kuitenkin tullen täysipainoiseksi kansalaiseksi.  Levinson kuvaa elämää portaittain eteneväksi ajanjaksojen sarjaksi, jossa vakaat vaiheet ja siirtymät vuorottelevat. Nämä vaiheet ovat säännönmukaisia ja noudattavat tiettyä peruskuviota vaihdellen kuitenkin kulttuurista ja yksilöstä toiseen. Levinsonin mukaan ihmisen elämässä on tietty rakenne, joka sisältää ihmisen merkittävät suhteet. Siihen sisältyvät myös erilaiset roolit sekä yksilön minän eri puolet. (Perho & Korhonen 2006, 323-324.) Jokaisella meistä varmastikin on olemassa työ- ja kotiminä, joka eroaa käyttäytymisellä toisistaan. Itse ainakin töissä jaksan selittää saman asian moneen kertaan hermostumatta, mutta kotona lasten kanssa tämä ei läheskään aina toteudu.

Juuri nämä siirtymävaiheet ja pysähtyminen oman elämänsä arvioimiseen, tekevät elämästä niin mielenkiintoisen. Ei turhaan varmasti puhuta erilaisista ikäkriiseistä. Usein ne sidotaan johonkin lähenevään tasalukuun, mutta omien kokemuksieni mukaan numeroilla ei tässä suoranaisesti ole merkitystä.

Yksilön mielenkiinnon kohteet ja tärkeät asiat vaihtelevat läpi elämän, jolloin myös erilaiset elämän arvot vaihtelevat. Tämä teoria ottaa hyvin huomioon yksilön oman vaikutuksen ja kriittisyyden omaan elämään. Jokaisen tulisi pohtia mitä elämässään haluaa saavuttaa ja sitä kautta löytää sisäinen motivaatio. Itse en ole pelännyt muuttaa asioita elämässäni, vaan olen irtisanonut itseni tietämättä mitä alan tekemään seuraavaksi ja olen lähtenyt parisuhteista, jotka eivät ole tuntuneet oikeilta. Tärkeiden asioiden merkityksiä tulee arvioida uudelleen, jolloin vähintään tärkeysjärjestys muuttuu tai asiat vaihtuvat aivan toisiin. Siirtymävaiheeseen sisältyy useita psykososiaalisia muutoksia, jolloin ihmisen käsitys itsestään ja omasta elämästään muuttuu. Tavallisimmin siirtymiin sysää tyytymättömyys vallitsevaan tilaan ja halu muuttaa asioita. Myös roolin muuttuminen tai yksilön fyysiset ja psykologiset muutokset voivat käynnistää siirtymän. Elämänrakenteessa voi olla samaan aikaan 2-3 merkittävää osatekijää, joihin käytetään aikaa ja energiaa. Näiden vaikutus heijastelee elämän muille alueille. Vakaissa vaiheissa ihminen tyytyy tilanteeseensa keskittyen hyviin puoliin. Tämä voi hyvinkin olla jonkinlainen kompromissiratkaisu. Kyseessä on siis eräänlaiset avainvalinnat, joiden ympärille elämä rakennetaan ja useimmiten 6-8 vuoden välein niitä muokataan ja tarkistetaan. Tähän perustuu varmasti myös seitsemän vuoden välein tulevat aviokriisit. Siirtymävaihe on usein lyhyempi, kuitenkin noin 4-5vuotta. Tämä teoria ei kuitenkaan ota huomioon lapsena tapahtuneita asioita ja Levinsonin tutkimuksia onkin kritisoitu siitä, että hänen tutkimansa yksilöt tulivat kaikki vakaista olosuhteista. Voidaksesi löytää sisäisen motivaation, perusasioiden elämässä tulee olla kunnossa. (Hartman 2014, 11-12., Perho & Korhonen 2006, 323-324.)

Omassa elämässäni olen aina ollut aikaa edellä ja aina viihtynyt itseäni vanhempien seurassa. Lapsuudessa parhaat kaverit oli 4-6 vuotta vanhempia naapurintyttöjä enkä oikeastaan leikkinyt lapsena. Kouluun mennessä ihmettelin kun muut leikkivät barbeilla, kun olin itse tottunut pyörittämään hulavannetta ja kuuntelemaan nuorten musiikkia. Olin pikkuvanha ja kasvoin isoksi jo aikaisin. Minulla on aina ollut mahdollisuus kokeilla siipiäni tukiverkon ollessa olemassa. Koulussa olin luokan johtaja. Joitakin kiusasin ja johdattelin sitä ketkä olivat suosittuja ja ketkä eivät. En kuitenkaan ollut ilkeä vaan enempi omapäinen aina suuna päänä oleva. Opettajat tykkäsivät minusta ja sain paljon vastuuta. Pärjäsin koulussa hyvin ja autoin muita tunneilla tehtävissä. Elämässäni on ollut kolme käänteentekevää hetkeä. Ensimmäinen oli 12- vuotiaana kun vanhempani erosivat ja muutin asumaan äitini kanssa, jolloin sain vapauden huolehtia pitkälti itsestäni. Vanhemmat luottivat minuun ja sain tulla ja mennä miten halusin. Kunhan hoidin kouluni, työni ja harrastukseni.

Koko yläasteen ja lukion minulla oli kaksi tiivistä kaveriporukkaa enkä oikein kuulunut kumpaakaan. Sujuvasti puikkelehdin niiden väliä ja aina löytyi kaveri mukaan seikkailuihin. Yläasteella aloin seurustella ensimmäistä kertaa. Lukio meni tiukassa putkessa. Loppuvaiheessa aloin olemaan aika väsynyt, kun tein neljää työtä ja luin kirjoituksiin yöllä töissä. Tämän jälkeen halusin tehdä jotakin hyvin konkreettista ja menin opiskelemaan tarjoilijaksi. Toinen mullistus elämässäni tuli 19-vuotiaana, kun lähdin Saksaan ja jätin kaiken taakseni. Siellä opettelin elämään omaa elämääni. Pian tämän jälkeen tapasin nykyisin mieheni, muutimme yhteen ja saimme kaksi lasta. Ohessa kävin töissä ja opiskelin. Nämä oli ruuhkavuosia, jolloin minuuttiaikataulut tulivat hyvinkin tutuksi. Tämä oli kolmas mullistus (28-vuotiaana), kun koko elämä meinasi keikahtaa päälaelleen. Suurimmat ongelmat alkoivat, kun kiire alkoi helpottamaan ja kaikki käsittelemättömät asiat  purkaantuivat. Siinä hetkessä puntaroitiin parisuhteen alun vaikeudet, lasten tuomat muutokset, kiireen aiheuttama erilleen kasvaminen, työssä ollut vaikea esimiessuhde, nuoremman lapsen  sairastumisen, vastuun ottaminen kaikista ja kaikesta, vuosien mukanaan tuoma väsymys sekä kaikki valheet ja sanomatta jättämiset. Nyt on rauha kotona, töissä, lasten kanssa, itseni kanssa ja samalla paljon avoimia suuntia. Omassa elämässäni siirtymävaiheet ovat olleet suhteellisen lyhyitä, mutta sitäkin rajumpia. Viimeisin oli niin raju kokemus, että toivon sen jäävän elämässä ainoaksi suureksi käännökseksi. Marin, M. (2001, 37-39.) pohtii ikää ja ikääntymistä erilaisten elämänpolkujen kautta. Näissä perusajatuksena on pohtia mitä tapahtuu kun valitaan tietty polku ja toisaalta, jos olisi valittu toinen polku. Aiemmin tässä esseessa viittasin omenapuihin ja polkuihin, jotka haarautuvat. Itse pyrin elämässäni katsomaan eteenpäin ja välttämään ainakin takaisinpäin palaamista. Turha jossittelu siitä mitä olisi voinut tehdä, vie mielestäni energiaa. Sitä vastoin erilaisten polkujen eteenpäin viitoittaminen olisi hyvin suositeltavaa. Työssäni pyrin auttamaan nuoria juuri tässä polkujen kuvailemisessa. Nuorella saattaa olla hyvinkin suppea käsitys siitä, mitä polun päässä häämöttää ja mieluummin jäädään seisomaan paikalle, kuin rohkeasti eteenpäin. Elämä on mielestäni pitkälti myös portaikko. Yksi asia johtaa toiseen ja eteenpäin meneminen vaatii ponnisteluja.  Omassa elämässäni olen ravistellut Marinin kuvaamia tiettyjä yhteiskunnan ikäsidonnaisuuksia ostamalla oman asunnon heti 18-vuotiaana sekä opiskelemalla töiden ohessa. "Normaalit" vuokralla-asumiset ja opiskelijabileet eivät ole kuuluneet minun elämänpolkuihini.

Silvennoinen, P (2003, 194-197) kirjoittaa artikkelissaan hyvinvointivaltion tarjoamista palveluista elämänhallinnan näkökulmasta. Yhtenä terminä on yksityinen minätekniikka, jossa koulutuksen avulla yritetään saada opiskelija sisäistämään itsekuri ja uudenlainen asenne työelämään ja elinikäiseen oppimiseen. Esimerkkinä kirjassa on työttömien ryhmälle tarjottu kuntotesti, mahdollisuus liikkumiseen ja erilaiset luennot terveellisestä elämästä. Nämä viestittävät työttömille, että varmemmin työnhaussa onnistuu, jos on ulkoisesti hyvännnäköinen. Valmiiksi jo terveelliset elämäntavat omaavat henkilöt innostuivat tästä, mutta ne keillä oli parannettavaa kunnossa, kokivat tämän jopa loukkaavana. Juuri tämän kanssa painin omassa työssäni. Kuinka saada viesti perille kaikille, ilman että suoraan osoittelet ketään.

Keskeisenä käsittenä Levinsoninilla on dream-käsite, eli kuvitelma aikuisuudesta ja aikuisena elämisestä. Levinsonin mukaan tällä on tärkeä rooli aikuistuvan nuoren sisäisessä psyykkisessä elämänrakenteessa, koska sillä on voimakas merkitys identiteetin muodostumiseen. Dream ei siis ole pelkkää kuvittelua, vaan se on suunnitelma siitä mitä elämässään aikoo tehdä. Kirjoitin omaan blogiini viime viikolla unelmista ja niiden toteutumisesta. Olen sitä mieltä, että unelmat toteutuu useimmiten ja todella kannattaisi varoa mitä toivoo.  Pelottavan tarkasti elämä on mennyt niin kuin unelmissa olen ne  nähnyt. Mielikuvilla on valtava voima. Ne pistävät liikkeelle ja saavat nousemaan sängystä aamulla. Koska mikä muukaan meitä ajaisi kuin se mielikuva siitä mitä kunnon ihmisen pitää tehdä, mitä minun tarvitsee tehdä ollakseni oman itseni arvoinen, muiden hyväksymä sekä tähän maailmaan sopiva. Mielikuva siitä miten on toimittava eri tilanteissa ja mitä sanottava milloinkin. Yksilö tekee elämää suuntaavia perusvalintoja, kuten valitsee itselleen kumppanin, osallistuu vakituisesti työelämään, valitsee asuinpaikkansa ja elämäntyylinsä. Toisaalta nuori aikuinen pyrkii säilyttämään vielä useita vaihtoehtoja avoinna ja välttämään liian lopullisten päätösten tekemistä. Yrittäessään luoda vakaata elämänrakennetta pitäen samalla  vaihtoehtonsa avoinna, joutuu nuori aikuinen pakon edessä muokkaamaan käsityksiä itsestään. Yhteenvetona voisi sanoa, että jokaisessa esitetyssä teoriassa ihminen kehittyy ulkoisten ja sisäisten tekijöiden vuorovaikutuksessa. Erikson vie Havighurstin teoriaa eteenpäin lisäämällä biologisten ja yhteisöllisten tekijöiden oheen psyykkiset tekijät. Toisin sanoen, hän lisää yhtälöön ihmisen sisäisen maailman kehittymisen aspektin ja luo näin perustan ihmisen minuuden kehityksen ymmärtämiselle. Yhteistä on myös ajatus, että elämänkaari muodostuu toisiaan seuraavista ja toisiinsa liittyvistä vaiheista, joiden lukumäärä kuitenkin vaihtelee teorioittain. Levinson tuo elämänkaariajatteluun vaiheiden rinnalle siirtymät ymmärtäessään, että siirtyminen vaiheesta ja roolista toiseen ei tapahdu käden käänteessä, vaan se vie oman aikansa. (Hartman 2014, 12-13.)

LÄHTEET

Dunderfelt,T. 2011. Elämänkaaripsykologia. WSOYpro Oy. Helsinki.

ElämänKevät- blogi. Luettavissa: http://elamankevat2.blogspot.fi/.

Hartman, E. 2014 Aikuiseksi kasvamista ja identiteetin rakentamista -Kauppatieteiden opiskelijoiden kokemuksia yliopisto-opiskelusta. Luettavissa: http://epub.lib.aalto.fi/fi/ethesis/pdf/13573/hse_ethesis_13573.pdf, 8-10. Luettu: 28.9.2015.

Humangrowt Daniel Levinson Luettavissa: http://humangrowth.tripod.com/id3.html. Luettu: 12.10.2015.

Jaanisalo, E. 2012. OHJAAJA ITSENÄISTYVÄN SIJAISHUOLTONUOREN TUKENA Luettavissa: http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/48416/Jaanisalo_Elina.pdf?sequence=. Luettu: 28.9.2015.

Kuuskeri, H. 2012. ”SEIKKAILUMATKA OMAAN ITSEENI” ELÄMÄNHALLINTAA TOIMINNALLISIN KEINOIN. Luettavissa: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/51956/Kuuskeri_Helena.pdf?sequence=2. Luettu: 28.9.2015

Lohjan kaupunki. Kehitystehtäväteoria. Luettavissa: http://www.lohja.fi/default.asp?sivu=1&alasivu=2749&kieli=246. Luettu: 28.9.2015.

Marin, M. 2001. Tarkastelukulmia ikään ja ikääntymiseen. Teoksessa:Sankari, A. & Jyrkämä J. Lapsuudesta vanhemmuuteen Iän sosiologiaa. Vastapaino.

Nurmi, , J-E. 2006. Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa: Lyytinen, P. ; Korkiakangas, M. & Lyytinen H. Näkökulmia kehityspsykologiaan. WSOY. Helsinki.

Perho, H. & Korhonen, M. 2006. Siirtymien sijoittuminen ja sisältö varhaiskasvatuksessa. Teoksessa: Lyytinen, P. ; Korkiakangas, M. & Lyytinen H. Näkökulmia kehityspsykologiaan. WSOY. Helsinki.

Silvennoinen, P. 2003. Yhteiskunnallisesti huono-osaiset ja oppimisyhteiskunnan haasteet. Teoksessa: Elämänlaajuinen oppiminen ja aikuiskasvatus. Aikuiskasvatuksen 44. vuosikirja. Kansanvalistusseura.

 Suhdesoppa. Eriksonin kehitysteoria - katso kahdeksan vaihetta. Luettavissa: http://www.suhdesoppa.fi/itsetuntemus/lapsen-kehitys/. Luettu: 28.9.2015.

Ihmisen kokoinen työ

Työn tulisi olla haastavaa, innostavaa ja mielenkiintoista, jotta sitä jaksaa päivästä ja vuodesta toiseen. Nämä kolme asiaa tasapainoilevat omissa vaakakupeissaan. Jos työstä tulee liian haastavaa joko määrältään tai vaatimustasoltaan, työ alkaa kuormittamaan liikaa. Tällöin ainakin innostus helposti lipsahtaa karkuun, koska ei jaksa hihkua riemusta jokaisesta uudesta asiasta. Taasen ilman mielenkiintoa, haastava työ ei onnistu alkuunkaan. Virittääkseen itsensä äärirajoille, tulee olla kiinnostunut työn sisällöstä. Ja mielenkiintoisinkaan eikä haastava työ hoidu, ilman innostusta.

Miten siis rakentaa työnkuvia, jotka ovat tarpeeksi näitä kaikkia kuitenkaan olematta liikaa. Liian innostava työkin saattaa olla ongelma, jos jonkinlaisia raameja ei ole etukäteen asetettu. Kuinka siis muotoilla ihmisen kokoinen työ? Tässä esimiehillä on vaativa rooli. Jokaisen omia mielenkiinnon kohteita tulisi hyödyntää sopivassa määrin ja antaa suhteellisen paljon vapautta toteuttaa työtään omalla haluamallaan tavalla, jos mahdollista myös ajasta ja paikasta riippumattomasti. Motivoitunut ja innostunut työntekijä on yrityksen tärkein voimavara.

Haastava työkin voi hoitua, jos siihen saa tarpeeksi tukea, jolloin jää tilaa myös innostua. Päivästä toiseen suorittamalla, ei kerkeä kiinnittämään huomiota onnistumisiin. Näitä on myös usein vaikea itse nähdä ja päätyy suorittamaan suorittamisesta päästyään.

Minulle annettiin vuoden vaihteessa haastava työ. Kertaheitolla tuli työtehtäviä ja vastuita roppakaupalla lisää. Työ piti myös tehdä suurimmaksi osaksi ilman minkäänlaista esimiehen tukea. Kuluneeseen kevääseen ja alkukesään mahtuu monia päätöksiä, hyviä ja huonoja, asioiden delegointia, paljon uusien ihmisten perehdytystä ja omaa perehtymistä samalla, todella solmussa olleita suhteita, uudenluomista, pitkiä päiviä, suunnittelua, päivästä toiseen selviytymistä, pelkoa korttitalon kaatumisesta, ahdistusta, epätoivoa, kiirettä ja väsymystä, mutta myös onnistumisia, flow-tunnetta, kokemuksia, tyytyväisyyttä sekä ennen kaikkea ylpeyttä ja iloa. Lomille lähtiessäni olin todella väsynyt, väsyneempi kuin koskaan. Loma oli rentouttava ja mukava, tein kaikkea sitä mitä haaveilin. Töihin paluu tuntui mukavalta. En varsinaisesti kaivannut sinne, mutta ei se vastenmieliseltä tuntunut. Varsinkin kun tiesi, että haastetta olisi tiedossa syksyllekin.

Kesän aikana kaikki olikin muuttunut. En enää tullut siihen työhön, josta olin lomalle jäänyt. Asiat oli sovittu toisella tapaa ja kuulin ikäviä sanoja tekemästäni työstä. Tuntui, kuin joku olisi käynyt vaihtamassa kotini huonekalujen paikat ja nyt törmäilen pimeässä niitä päin. Matto vedettiin jalkojen alta. Olin tehnyt kaikkeni ja vielä vähän enemmän, mutta se ei ollutkaan ollut riittävää eikä tarpeeksi hyvää. Ammatillinen identiteettini oli murskana. Mietin enkö olekaan minkään arvoinen, eikö työlläni ollut mitään merkitystä?

Nyt työni ei ole niin haastavaa, kuin se oli. Se on varmasti tarpeeksi haastavaa nytkin, mutta innostus on kadonnut. Suunta, joka minulle oli annettu, onkin yhtäkkiä väärä. Ja uuden suunnan löytäminen tuottaa tuskaa, varsinkin kun luonnollista kompassiani väkivalloin väännetään toiseen suuntaan. Kartta on kadoksissa meiltä kaikilta ja kapteenilla on vähäinen kokemus merenkäynnistä. Tunnen siis olevani tuuliajolla. Mietin nostaisinko purjeet ja seilaisin auringonnousuun. Vaarana on pudota maailman laidalta kadotukseen. Toisaalta voisin löytää jotakin ennenkuulumatonta. Laivani on vahvaa tekoa ja varastosta löytyy yllin kyllin kaikkea tarpeellista. Jäädäkö turvalliseen kotisatamaan katsomaan uppoaako laiva lopulta vai napata sukellustavarat mukaan ja lähteä seikkailuun kohti ihmisen kokoista ja näköistä työtä...

Tutkimuksesta kehittämiseen

Nykyaikaisen tieteen katsotaan syntyneen vuonna 1676 Lontoossa, jossa Robert Hooke piti tieteellisen demonstraation Isaac Newtonin julkaisemasta Valon ja Värien teoriasta. Hooke pystyi laboratoriokokeiden avulla todentamaan Newtonin teoriat oikeiksi vakuuttaen epäilijät. Tämä tapahtuma muutti keskustelun ja pohdinnan konsensus-menetelmän väitelauseiden vertifikaatioon eli todentamiseen. Tästä katsotaan alkaneen Valistuksen projektiksi kutsutun tapahtumien ketjun. (Anttila 2005, 27.) Tiede on siis jotakin mitä pystytään tutkimaan, todentamaan, vertailemaan, saamaan tuloksia ja niistä tekemään johtopäätöksiä. Tieteen tutkimuksessa on tärkeää kirjata kaikki tulokset ylös ja säilyttää tutkijan objektiivisuus siten, ettei omat mielipiteet tai ajatukset vaikuta tutkimuksen tuloksiin.

Asiallista on kuitenkin kyseenalaistaa akateemiseen traditioon sisäänrakentunut metodologinen ritualismi, joka uskomusten mukaan, takaa tulosten hyväksyttävyyden. Kehittämistutkimuksessa niin menetelmät kuin teoriakin alistuu kehittämisen intentiolle, pyrkimykselle hakea parannusta asiantilaan. Kehittämistutkimus tavoittelee ekonomisuutta ja realistimia koettaen hyödyntää jo olemassaolevia ideoita. (Kotila, H. & Mutanen A. 2004, 84-85.) Vakiintunut käsitys tutkimuksesta juontaa akateemisen tutkimuksen tavoitteesta tuottaa luotettavaa ja relevanttia tietoa. Kehittämistutkimuksessa ei kuitenkaan ole ensisijaisena tavoitteena tuottaa tietoa vaan etsiä käytännöllisiä ratkaisuja. Tutkimusta se on kuitenkin, koska se hankkii tietoa toimivien ratkaisujen perustaksi. Kehittämishakuisessa tutkimuksessa teoria on myös taustalla, ei niinkään keskustelukumppanina, vaan tuomassa laajempaa ymmärrystä asian taustalle. Kehittämistutkimus lähtökohtaisesti luotaa teorisointia poikkitieteellisestä intressistä. (Kotila, H. & Mutanen A. 2004, 85-86.)

Olen tehnyt työssäni paljonkin kehittämistyötä ja työotteeni on koko ajan uutta kehittävä. En toimi opetustehtävissä, mutta organisaatiossamme on paljon koulumaisuutta. En myöskään koe olevani  tutkijatyyppi vaan enemmänkin hetkessä innostuva tekijä, kokeilija. Työtäni voisi kutsua praktikkotutkimukseksi, jonka tarkoituksena on parantaa omaa (ja/tai muiden) toimintaa eikä niinkään tavoitella yleistettäviä totuuksia tai teorian kehitystä. Muodolliset standardit eivät sovellu praktikkotutkimuksen kriteereiksi, vaan sitä on arvioitava tarkoitusperistä ja menettelytavoista lähtien. (Kotila, H. & Mutanen A. 2004, 83.)

Helian ammatillisessa opettajakorkeakoulussa toteutetussa metodologiprojektissa intendio oli "Kehittämistutkimuksen lähestymistapa on idea sellaisesta tutkimusotteesta, jossa hyödyn tavoittelu yhdistyy mahdollisuuteen jakaa tulokset laajempaan käyttöön". Sosiologi Rangvall Kallebergin mukaan ihanteena on tutkimus, joka auttaa löytämään käytännöllisiä ratkaisuja. Kehittämishakuinen tutkimus ei tyydy asiantilojen kuvailuun, ymmärtämiseen tai selittämiseen vaan nimenomaan etsii niille parempia vaihtoehtoja. Kehittämistutkimus tulee myös raportoida, mutta yleisönä on tiedeyleisön sijaan käytännön yhteisöt, jotka saattavat oppia hankkeen tuloksista. (Kotila, H. & Mutanen A. 2004, 84-86.)

Tästä juuri on kyse minun työssäni ja työskentelytapani perustuu täysin tähän. Tähän säätiössämme on loistavat mahdollisuudet ja olen saanut osallistua moniin kehittämisprojekteihin. "Yleismaailmallisesti"  tällä hetkellä haluaisin luoda uudenlaista valmennustapaa, jossa jokaisen yksilön tavoitteet otettaisiin paremmin huomioon. Tähän liittyy vahvasti opinnollistaminen ja yhteistyö kouluihin. Kahvilapajalla verkosto ei ole niinkään sosiaalipuolella vaan enemmänkin liikumme koulu- ja työmaailman tontilla. Tähän yhteistyöhön haluaisin saada enemmän toimivuutta sekä synergiaetuja. Myös pajalle tulevien nuorten vastaanotto tulisi tehdä erilailla, osallisten heidät jo alusta pitäen pohtimaan tiukemmin omaa tulevaisuuttaan ja ottamaan siitä vastuuta. Tähän liittyy opiskeluihini liittyvä opinnollistamiskehittämisprojekti.

Selkeämpiä projekteja, joissa olen mukana on suuri integraatio Hyrian kanssa (yhteiset työntekijät ja hankkeet sekä W&T oppimisalusta), digitalisaatio- ja sosiaalipedagogiikan projekti.  Integraation myötä Hyrian ja HRAKS:n johto yhdisti voimansa. Meillä on yhteinen integraatio/toiminnanjohtaja sekä controller. Tänä kesänä yksi Hyrian ammatillinen opettaja siirtyi säätiön palvelukseen ja vastaa meidän yhteisestä Work and Train Willa -ravintolasta. Tässä kehittämistyössä olen ollut vahvasti koko ajan mukana, koska vastaan kaikesta meidän cateringtoiminnasta, jonka alaisuuten W&T Willa myös kuuluu. W&T:ssä on meidän työkokeilijoita ja Hyrian opiskelijoita. Lyhyesti kyse on koulun opetusravintolasta tuotuna kauppakeskukseen.

Vedän itse digitalisaatiotiimiä, jonka tehtävänä on tutkia ja pohtia minkälaisia digitoimia alamme toteuttamaan säätiössä. Päätettävämme on mitä työkaluja käytämme ja minkälaista koulutusta sekä tukea tämä vaatii. Digitalisaatio on mielenkiintoinen projekti, jossa tuntuu olevan loputtomasti mahdollisuuksia. Haasteena tuleekin olemaan oikeiden tapojen löytäminen ja sen varmistaminen, etteivät ne jää pienen porukan omiksi jutuiksi.

Digiprojekti alkoi tämän vuoden alussa. Minulle annettiin tiimi vedettäväksi ja tehtäväksi hahmottaa mitä kaikkea hyötyä digitalisaatio voisi meille säätiönä tuoda. Kokoonnuimme ensimmäisen kerran tammikuussa orientoitumisella aiheeseen. Osalle tiimistä digi-sanakin jo nosti karvat pystyyn ja jopa tiimin sisältä löytyi paljon muutovastarintaa, pelkoa ja epätietoisuutta. Näitä tunteita lähdimme hälventämään tutustumalla aiheeseen. Jokaiseen tiimiin toin uusia työkaluja ja annoin tiimille tehtäväksi tehdä erilaisia digitekoja matkan varrella. Halusin ravistella normaalia kokouskäytäntöä osallistamalla tiimiläiset vahvasti tiimin aikaansaannoksiin ja toimimalla avoimesti. Avoimuus näkyy esimerkiksi blogimuotoisina pöytäkirjoina. Koko säätiölle teetettiin Webrobol-kysely digitaidoista. Kyselystä selvisi, että taidot ja kiinnostus ovat hyvin eri tasoilla. Koulutusta toivottiin laajasti ja tähän olemme vastaamassa syksyn aikana.

Omassa työssäni valmentajana olen kokeillut erilaisia digitaalisen valmennuksen keinoja. Pyrin työssäni täysin sähköiseen toimintaan. Meillä on työpajalla käytössä iPad, älypuhelin ja kolme pöytätietokonetta. Käytämme Google+ palvelua tiedottamiseen ja Microsoftin Office365- palveluita muuhun työskentelyyn. Olen lisännyt Google+ palveluun kaikki valmennettavat sekä työntekijät omaan yhteisöömme ja jakanut sitä kautta heille erilaista materiaalia (ohjeita, reseptejä, opseja yms.) Kaikki ohjeet meillä löytyvät QR-koodien takaa ja reseptit OneDrivesta. Myös omavalvonnan kaavakkeet ja kaikille yhteiset kaavakkeet löytyvät iPadilta pilvipalvelusta. Tiedotukset asiakkaille tulevat infotelevisioihin ja asiakastyytyväisyyskyselyt toteutetaan sähköisinä Webropol-kyselyinä. Nuoret osallistuvat vahvasti kahvilan sähköiseen markkinointiin. Heillä on omat tunnukset Facebookkiin ja Instagramiin, joilla he pystyvät päivittämään sosiaalista mediaa. Käytämme sähköistä kalenteria, mihin kirjaamme kaikki tilaukset. Sähköistä kalenteria pystyy myös etänä päivittämään.

Kuulun myös Hyrian digitalisaatio kärkihankeeseen. Helmikuussa olimme viisi päivää Lontoossa kansainvälisillä digimessuilla syventämässä osaamistamme. Kärkihankkeen tiimoilta olemme kehittäneet työssäoppimisten digitalisointia ja pelillistämistä työparini kanssa. Toukokuussa osallistuin Hyrian pelillistämisworkshoppiin,njossa kehitimme Hyrialle osallistavuutta parantavaa peliä. Tämän olisi tarkoitus valmistua syksyn aikana. Syyskuussa olen lähdössä apurahan turvin kansainväliseen Developing Digital Youthwork-seminaariin Ouluun viikoksi. Täältä uskoisin saavani paljon työkaluja digitalisaation kehittämiseen säätiössämme sekä Hyrialla.

Jo valmistunut sosiaalipedagigiikan projekti alkoi tammikuussa 2015. Aloitimme sosiaalipedagisen käyttöteorian tuomisen säätiöömme. Ryhmässä oli mukana yksilövalmentajia, joilla pohjakoulutuksena sosionomi ja minä edustamassa työvalmennusta restonomin taustallani. Aihealue oli alkuun hyvin vieras, vaikka asiat mitkä sosiaalipedagogiikasta tuli ilmi, olivatkin niitä asioita, joita meillä jo tehtiin. Tutustuimme erilaisiin materiaaleihin, joita teoriasta löytyi ja käsittelimme niitä ryhmässämme. Teorian osaamista syvennettiin kaksipäiväisillä Sosiaalipedagogian päivillä keväällä 2015. Teimme aikataulun teorian esittelyyn, jalkautukseen ja juurrutukseen sekä materiaalit, joilla halusimme kertoa tietoa eteenpäin.

Syksyllä 2015 Tallinnan kolmipäiväinen seminaarimme järjestettiin sosiaalipedagogiikan perusteiden mukaisesti osallistaen koko henkilökunnan mukaan. Seminaarissa käsittelimme eri osa-alueita laajasti erilaisten ryhmätehtävien avulla. Aihe-alueita jatkotyöstettiin vielä syksyn lähitiimeissä. Loppuvuodesta tietoa alettiin viemään valmennusasiakkaillemme ryhmävalmennusten avulla. Tämän pohjalta jokainen yksikkö suunnitteli oman sosiaalipedagogisen teorian mukaisen esittelypisteen itsestään meidän sisäisille HRAXPO-messuille, jossa meidän ideologiaa jaettiin eteenpäin verkostoille. Lopuksi keräsimme palautteet ja arvioinnin siitä kuinka hyvin olimme onnistuneet juurruttamaan teorian käytännön tasolle ja päivittäiseen työskentelyyn. Palautteet olivat loistavat ja projekti onnistui äärimmäisen hyvin.

Työ jatkuu edelleen. Sosiaalipedagoginen työote tuodaan esille jo haettaessa uusia työntekijöitä, heidän haastatteluissa, perehdyttämisessä sekä mentorointiohjelman kautta että esimiestason ohjauksessa. Tarkoituksena on, että sosiaalipedagogia ei unohdu tämän projektin loputtua vaan se näkyy kaikessa meidän toiminnassa, kaikissa materiaaleissa ja jokaisessa työtehtävässä jokaisen työntekijän toimesta.

                                                                        

Mielestäni juuri tämä meidän projekti oli  kehittämisorientoitunutta tutkimusta. Pohdimme, että haluaisimme hyvälle toiminnallemme jonkinlaisen teoreettisen viitekehyksen ja tutkimuksissamme löysimme meille sopivan. Mietimme, miltä osin teoria istuu meille jo valmiina ja mitä meidän tulee kehittää, jotta voimme joka tilanteessa sanoa, toimineemme sosiaalipedagogisen tavan mukaan. Joissakin kehittämishankkeissa idean toimivuus on varmistettava ennen toteutusta ja toisissa, kuten tässä sosiaalipedagigiikan projektissa, idea kehitellään toteutuksen kokeiluna ja enemmänkin yhteisöllisenä oppimisprosessina. (Kotila, H. & Mutanen A. 2004, 87.)  

Kvalitatiivista tutkimusotetta, aineistonhankintaa, analyysia sekä prosessia toteutin omassa opinnäytetyössäni, mutta liittyen tähän sosiaalipedagogiikkaan, aiheesta tehtiin myös opinnäytetyö projektimme aikana. Osa meidän ryhmästä teki aiheesta opinnäytetyön otsikolla Yhteisöllistä työhyvinvointia rakentamassa Case Hyvinkään-Riihimäen seudun ammattikoulutussäätiö. Tässä opinnäytetyössä kerättiin sekä kvalitatiivista tietoa työhyvinnoinnista että kvantitatiivista tietoa haastatteluiden avulla. Opinnäytetyöprosessi kulki koko ajan mukana projektissamme ja sitä kautta saimme teoreettista tietoa kehittämistyömme avuksi.

Tieteellinen tutkimus antaa raamit kehittämistoiminnalle. Kehittämistoiminta etenee tietyn kaavan mukaan joka kerta ja tämä ohjaa kehittämistoimintaa oli kyseessä iso tai pieni asia. Kehittäminen ilman suunnitelmaa, tavoitetta, aikataulua ja arviointia on suhteellisen turhaa kehittämistä tai ainakaan siitä ei silloin jää minkäänlaista tietoa, kuinka onnistunutta kehittäminen on. Ja toisaalta kehittäminen ilman asiaan perehtymistä eli tutkimista on hakuammuntaa. Nähdäkseni kehittämistä ei voi olla ilman tutkimusta.

LÄHTEET

Anttila, P. 2005 Ilmaisu, teos, tekeminen ja tutkiva toiminta. AKATIIMI Oy. Hamina.

Kotila, H. & Mutanen, A. 2004. Tutkiva ja kehittävä ammattikorkeakoulu. Edita Prima. Helsinki.

"Unelma on idea, jossa on intohimoa."

Tässä esseessä käsittelen sosialisaatiota, yhteiskunnan arvoja ja moraalia - lähinnä nuorten näkökulmasta, digitalisaatiota sekä eri sukupolvien välisiä eroja osittain sosiaalipedagogiikan näkökulmasta. Tieteenä sosiaalipedagogiikka yhdistää kasvatustieteellisen ja yhteiskuntatieteellisen näkökulman. Tämän lisäksi sosiaalipedagogiikka on toimintatiede, jossa teoria ja käytäntö ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Sosiaalipedagogiikka tarkastelee ihmisen kasvua sosiaalisena ilmiönä. Kiinnostuksen kohteena ovat prosessit, joissa ihminen kasvaa yhteisöjen ja yhteiskunnan jäseneksi sekä jäsenenä. Kasvun lisäksi huomion kohteena on pedagoginen toiminta, jolla sosiaalista kasvua tuetaan ihmisen elämänkulun eri vaiheissa. Sosiaalipedagogiikka korostaa yhteisöllisyyttä, dialogisuutta ja yksilön omaa vastuunottoa. Toiminnan tavoitteena on tukea ihmisten yhteiskunnallista osallisuutta ja  yhteiskuntaan integroitumista. Sosiaalipedagogiikan toimintakenttää ovat myös yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, syrjimiseen ja syrjäytymiseen liittyvät haasteet, niiden ennaltaehkäiseminen ja lievittäminen. (Sosiaalipedagogiikka 2015.)

Jokaisen ihmisen elämä on yhtä ainutkertainen eksistentiaalinen ihme (Heikkinen, H. ; Jokinen H., Markkanen, I. & Tynjälä, P. 2000, 6). Jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle tulisi tarjota yhdenvertaiset mahdollisuudet pärjäämiseen. Sosiaalipedagogiikassa korostetaan ihmisten tasa-arvoisuutta ja halutaan luoda tapa toimia ilman, että syntyy valta-asetelmia ihmisen välille. Edustamassani säätiössä työskentelemme lähinnä työttömien ihmisten kanssa, joista moni elää yhteiskunnan tukien varassa. Sosiaalipedagogisen ajattelun mukaan, jokaisen ihmisen tulee itse löytää paikkansa tässä maailmassa ja kantaa kortensa yhteiseen kekoon. Lapset sosiaalistetaan tähän yhteiskuntaan kasvatuksen avulla. Meille on kuitenkin syntynyt perheitä, joissa jo monen sukupolven ajan on totuttu siihen, että yhteiskunta pitää huolen omistaan. Tämä on mielestäni äärimmäisen vaarallinen ajatus ja yritänkin omalta osaltani pitää pinnalla ajatusta siitä, että jokaisen tulee tehdä oma osuutensa. Ratkaisu ei voi olla, että sosiaalitoimisto auttaa. Omassa elämässäni tämä ei ole ollut koskaan minkäänlainen vaihtoehto ja olenkin huomannut eläneeni aikamoisessa pumpulissa koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Sellainen maailma, missä vanhempi pilaa lapsen luottotiedot jo ennen täysikäisyyttä ja nuori yrittää ponnistaa elämään ilman minkäänlaista tukiverkkoa, on huolestuttava. Mutta huolen olisi pitänyt syntyä jo kauan aikaisemmin, koska nyt ongelmat saattavat olla jo kolmannessa polvessa samanlaisia. Pääministeri Sipilä peräänkuulutti suomalaista sisua ja kaikkien osallistumista yhteisen talouskasvun aikaansaamiseksi. Tätä yrittämistä ja itsensä eteenpäin potkimista minäkin haluaisin nähdä, luovuttamisen ja elämässä eteenpäin lipumisen sijaan. Meillä on upea koulujärjestelmä, joka antaa jokaiselle yhtälaiset mahdollisuudet päästä elämässään mihin vain. Miksi kaikki eivät tätä hyödynnä?

Tärkeänä sosiaalipedagogiikassa on sosiokulttuurinen innostaminen. Siinä on kolme ulottuvuutta; kulttuurinen, sosiaalinen sekä kasvatuksellinen. Kulttuurisen ulottuvuuden kautta tuetaan motivaation vahvistumista, herkistymistä sekä uskon vahvistumista itseen ja elämään. Kasvatuksellisen eli persoonan kehittymisen ulottuvuuden tarkoitus on auttaa yksilöä hahmottamaan oma subjektiuutensa, kehittämään kriittistä ajattelua ja tunnistamaan muutoksen mahdollisuus. Sosiaalisen ulottuvuuden avulla vahvistetaan ryhmäprosesseja ja integroitumista yhteiskuntaan. Sosiokulttuurisen innostamisen lähtökohtana on yksilön ja yhteisön voimavarojen tunnistaminen ja käyttöönotto. Siinä tuetaan uusien näkökulmien avautumista ja motivoidaan yksilöitä näkemään oma roolinsa ja sen mahdollisuudet. Sen kautta yksilöitä tuetaan kasvussaan aktiivisiksi toimijoiksi omassa yhteisössään. Tätä tavoitetta tuetaan lisäämällä yksilöiden välistä vuorovaikutusta, tukemalla tasavertaista vuorovaikutussuhdetta sekä vahvistamalla ryhmäidentiteettiä. (Sosiaalipedagogiikka 2015.)

Itselläni on tunne siitä, että yhteiskuntamme on rakentunut niin, että se mahdollistaa yksilöiden lamaantumisen. Hyvinvointiyhteiskunta, missä yksilöitä autetaan ja tuetaan viimeiseen asti, synnyttää yksilöitä, jotka eivät edes yritä. Vastuunottaminen omasta elämästä ja valinnoistaan, yhteiskunnan täysipainoisena kansalaisena eläminen ja toimiminen ei ole pakollista. Jälkimodernin yhteiskunnan tärkeimpinä arvoina pidetään yhteisöllisyyttä, yksilöiden kunnioittamista, oikeuksia ja vastuuta sekä erilaisten yksilöiden yhteiskunnallista osallisuutta. Näihin pohjautuu myös länsimäinen demokratia. Nykymaailmassa ei ole yhtä ainoaa moraalista käsitystä, kuten aiemmin oli esimerkiksi kristinuskon kautta määriteltynä. Nykyihminen tasapainottelee useiden eri yhteisöiden, ryhmien ja omien moraalisten arvojensa kanssa. Arvot eivät myöskään ole niin pysyviä kuin ennen, vaan vaihtelevat tilanteesta ja ajasta toiseen. Ihmisten erilaisia arvokäsityksiä kunnioitetaan ja tuetaan, esimerkiksi koulun tulee ottaa huomioon erilaiset monikulttuurisuuden, yksilöllistymisten ja sukupuolten väliset tasa-arvon tuomat haasteet. (Antikainen, Rinne ja Koski 2013, 28-32.) Haluaisinkin perehtyä pohtimaan kysymystä: "Ymmärretäänkö meillä jo liikaakin erilaisuutta ja annetaan liikaa vapauksia niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin?"

Koulutus on paras rokotus syrjäytymistä ja työttömyyttä vastaan. Perinteisesti ammattikoulun käyneitä on pidetty yhteiskunnassa huono-osaisimpina ja on ajateltu, että ammattikouluun joudutaan. Dialogi-hankkeen tekemässä tutkimuksessa kuitenkin selvisi, että suurin osa ammattikouluun hakeneista ovat hyvinkin innostuneita alastaan ja varmoja siitä mitä haluavat työkseen tehdä. Ammattikouluun oikeasti hakeudutaan, ei jouduta. Ammattikoulut tekevät suuren työn nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä eivätkä suinkaan aiheuta nuorten syrjäytymistä. (Amis-dialogi 2014, 12-13.) Hyvinkään ja Riihimäen alueella HRAKS:n etsivä nuorisotyö tekee yhteistyötä ammattikoulun kanssa yrittäen ennaltaehkäistä koulupudokkaiden syntymisen olemalla mukana jo kuulemisisssa. Ongelmiin puututaan jo kun nuori on vaarassa pudota. Monesti olen miettinyt tämän työn tarpeellisuutta ja toisaalta sitä kuinka nämä yhteiskunnan aputoimet antavat nuorelle mahdollisuuden luovuttaa. Aina on joku käsi, joka tulee nostamaan. Autammeko me jo liikaakin? Toisaalta ymmärrän täysin säästöt, jotka tulevat jos pystytään ennaltaehkäisemään nuoren passivoituminen ja mahdollinen jopa koko elämän kestävä kierre yhteiskunnan eri aputoiminnoissa. Jopa hassulta kuulostaa ajatus siitä, että nuoria oikein etsimällä etsitään, jotta heitä voitaisiin auttaa. Monelle apu on varmasti ihan paikallaan,mutta aina on niitäkin, jotka käyttävät näitä tietoisesti hyväkseen ilman, että heillä on aikomustakaan ottaa vastuuta omasta elämästään.

Itse omassa työssäni nuorten työttömien kanssa, olen näköalapaikalla seuraamassa kuinka erilaisia nuoria ja tarinoita voi olla. Osalla on oikeasti asiat menneet todella huonosti jo lapsuudesta asti ja silti heillä on halu pärjätä. Toisaalta on niitä, joilla olisi kaikki edellykset, mutta ei halua. Tasapainoilen auttamisen ja irrottamisen kanssa, koska on oikea hetki päästää irti ja toivoa parasta ja koska tarvitsee vielä tukea. Tämä on erittäin haastavaa, kun on kyse yksilöistä, joilla on aina erilaiset taustat, tarpeet, ajatukset ja teot. Ehdottoman tärkeää on moniammatillinen verkostotyö ja tiedonkulku eri verkostojen välillä. Nuoren pompottelu puhututtaa aika ajoin julkisuudessa ja se on nähdäkseni pahin motivaation tappaja nuorella, joka haluaisi  hoitaa asiansa kuntoon.

Lapsiasiavaltuutettu arvostelee vuosikirjassaan suomalaisten lasten eriarvoistumista. Hänen mukaansa lasten oppimis- ja terveyserot kasvavat. Myös alueelliset erot lisääntyvät. Joka kahdeksas poika ei osaa lukea jatko-opintoihin vaadittavalla tavalla. Toisaalta Suomi on lasten kannalta maailman parhaita maita. Yli 90 prosenttia lapsista kokee elämänsä hyväksi. (Yle uutiset 2015.) Liian monessa perheessä kukaan ei oikeasti huolehdi nukkuuko lapsi tarpeeksi ja vanhempi on vain tyytyväinen, jos lapsi pelaa eikä pyöri jaloissa. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen nostaa suurimmaksi huolenaiheekseen videopeliriippuvuuden ja lasten levottomuuden (HS 2015). Lasten levottomuus on varmasti kasvanut. Itse olen monesti ihmetellyt leikkipuistoja, joissa ei ole lapsia ollenkaan. Monet ovat lasten kanssa kotona, mutta puistot ovat aamupäivisin tyhjinä. Ei oikeastaan ole ihme, että lapsi tuntuu levottomalta. Helsingin Sanomien haastattelemien ihmisten mukaan yhteiskunnan ongelmia ovat juuri tämä sisällä viihtyminen ja kännykät sekä lastenpalveluiden karsiminen. Yleisesti puhutaan paljon kasvatusvastuusta ja siitä kuinka vanhemmat eivät pysty tai halua kasvattaa lapsiaan. Vastuu siirretään varhaiskasvatukseen ja koululle. Tämä aihe taasen palaa takaisin ensimmäiseen minua puhuttelevaan teemaan vastuuonotosta. Jos vanhempi ei ota vastuuta edes omasta elämästään eikä lapsen elämästä, kuinka lapsi tai nuori oppisi sitä ottamaan itsekään. 

Julkisuudessa on viime päivinä ollut useampia kirjoituksia ja galluppeja siitä kuinka älypuhelimet vievät aikuisten ajan ja passivoivat lapset. Mielipidepalstalla nuori kirjoittaa, ettei vanhemmat kerkeä viettämään aikaa lasten kanssa vaan aika kuluu sosiaalisessa mediassa (HS 2015). Itsekin syyllistyn tähän päivittäin. Lapset katselevat tabletilta piirrettyjä ja itse selaan internettiä. Mietin mikä olisi riittävä määrä, jotta pysyisi mukana nyky-yhteiskunnassa mukana kuitenkin niin, ettei omat lapset kasva ja muuta pois kotoa huomaamatta? Tiedän kuitenkin, ettei omassa perheessäni asiat ole oikeasti huonosti. Sanoisin kuitenkin, että erilaiset digitaaliset laitteet vievät lähes jokaisen huomiosta paljon aikaa. Vanhempi saattaa menettää otteen lapseensa ja viimeistään murrosiässä ongelmat tulevat esiin. Tämä on asia mihin osa ihmisistä on herännyt, mutta jota ei osata ottaa tarpeeksi vakavasti. 

Monesti olen myös valmennettavien kohdalla miettinyt tekevätkö vanhemmat jo liikaakin lasten puolesta asioita. Harvan aika kuluu metsä- ja maatöissä kuten ennen. Vanhemmilla on aikaa passata ja kuskata lapsia kaiket illat. Tässä moni vanhempi tekee hyvää hyvyyttään karhunpalveluksen lapsilleen. Uusavuttomuus on lisääntynyt ja terveen järjen käyttö kadonnut monilta. Aivan yksinkertaisetkin perusasiat ovat kadoksissa. TNS Gallupin Helsingin Sanomille tekemästä kyselystä selviää, että suomalaisista suuri osa uskoo päihde- ja mielenterveysongelmien olevan suomalaislasten hyvinvoinnille suurimpia uhkia työttymyyden ja perheiden taloushuolien ohella. Kolmanneksi kyselyssä nousee vanhempien kiire ja väsymys. Miksi meillä on usein niin kiire, vaikka teemme eurooppalaisittain lyhyttä työviikkoa? Jostain olen lukenut, että keskiverto suomalainen katsoo televisiota keskimäärin kolme tuntia päivässä. Minä en katso oikeastaan ollenkaan, joten joku muu katsoo kuusi tuntia päivässä.

Kännykät ja muut digilaitteet eivät kuitenkaan ole pelkästään pahasta. Digitalisaatiossa on kuitenkin monia hyviä puolia. Ihmiset voivat osallistua dialogiin ja vaikuttaa asioihin verkossa lähes ilmaiseksi. Verkko myös dokumentoi prosessin ja mahdollistaa eri näkökulmien esittelyn. Asiat voidaan esittää laajemmin ja eri vaihtoehtojen  vaikutusta kokonaisuuteen voidaan arvioida konkreettisemmin kuin pelkällä puheella. Digiosaamista arvostetaan ja se kannustaa elinikäiseen oppimiseen.  Yhteistyön kautta asiantuntijuus jakautuu uudella tavalla. Vuorovaikutuksen ja aidon osallisuuden myötä luottamus päätöksentekoon ja -tekijöihin kasvaa. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa ehdotetaan, että kansalaisia tulisi tukea ja kannustaa verkon käyttöön, jotta he tunnistaisivat itsensäkin vaikuttajiksi. Mediataidot tulisi olla kansalaistaito, jota opetetaan kouluissa ja verkkopalvelut luonteva osa kuntapalveluita. Verkon kautta kansalaisia tulee myös kuunnella ja käyttää sitä eri verkostojen tiedonjakamisen välineenä. (Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011b, 32-33.)

Yhteiskuntamme rakentuu koko ajan vahvemmin erilaisten teknisten apuvälineiden varran. Tietoyhteiskunnan taitovalmiuksia ovat esimerkiksi tietotekniikan käyttötaidot, medialukutaito sekä verkosto- ja viestintätaidot, jotka liittyvät paitsi tiedon vastaanottoon ja käyttämiseen, myös vuorovaikutukseen ja ennakoivaan toimintaan. Vuorovaikutustaidot korostuvat työssä kuin työssä. Sosiaaliset taidot ovat avainasemassa ja varsinkin työnhaussa sekä työhaastattelussa niiden merkitys nousee. Sosiaalinen media tuo työelämään uusia tapoja työskennellä ja jakaa tietoa. Lähes tulkoon kaikki tieto on kaikkien saatavilla ja uuden sukupolven työntekijät olettavat saavansa ajantasaista tietoa. Tämä haastaa monen työyhteisön työskentelytavat ja osaltaan myös hierarkian. Avoin ilmapiiri  luo pohjaa keskinäiselle luottamukselle ja luo vuorovaikutteisen ympäristön, jossa toimijoista tulee helpommin inhimillisiä eivätkä instituutiot ja roolit kangista vuoropuhelua. (Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011a, 25-26.)

Yritykset ovat nostaneet työntekijöiden tärkeimmiksi piirteiksi luotettavuuden, hyvät neuvottelutaidot ja yhteistyökyvyn. Suomalainen koulujärjestelmä on opettanut varmastikin luotettavuutta kautta aikojen ja suomalaisia pidetään rehtinä kansana. Tämän en usko kadonneen nykynuoriltakaan. Työelämässä unelmoidaan liian vähän, helposti innostuneesta kaksikymppisestä tulee kyynistynyt nelikymppinen. Nämä tämän hetken kaksikymppiset tulevat työelämään intoa puhkuen ja täynnä uusia ideoita. Vastassa on kolme edellistä sukupolvea, joista X-sukupolvi on tottunut siihen, että asiat ovat pysyviä eikä työpiste, -tehtävät ja -kaverit vaihdu joka päivä. Sodan jälkeisten suurten ikäluokkien sukupolvella (1946–64) on vahva usko edistykseen  ja koulutukseen. He ovat kasvuhakuisia televisiosukupolven edustajia, joilla on  suhteellisen vakaat työurat. He ovat viimeinen massatuotantomallin sukupolvi. X-sukupolvi (1965–76) eli ensimmäinen tietokone- ja internet-sukupolvi (1.0) jonka edustajien usko edistykseen ja  koulutukseen on  rapautunut. Heidän työuransa alku kärsi 1990-luvun alun lamasta ja edeltäjiinsä verraten heillä on katkonaisemmat työurat. Nykynuorten innostus, ilo ja loppumattomat voimat voivat ärsyttää ja ne pyritään painamaan alas.  Nuoret, varsinkin ammattikoululaiset arvostavat esimiehiään, joilla on vahva substanssiosaaminen eivätkä he edes tavoittele esimiehen asemaa, vaikka haluavatkin olla mukana uudistamassa ja parantamassa työpaikkaansa. Tämä saattaa näyttäytyä uhkana vanhemmille konkareille. Uudet, freshit silmät tulisikin ottaa lahjana vastaan työpaikoille.

Y-sukupolvelta (1977–97) löytyy jo halu vapauteen, yksilöllisyyteen ja mielihyvän etsintään. He ovat toisaalta kärsimättömiä, vaativia, mutta myös arvoherkkiä, uudenlaisen (osin digitaalisperustainen) sosiaalisuuden omaavia, yhteistyökykyisiä ja neuvottelevia innovatiivisia "pelaajasukupolven" edustajia.  Heidän sukupolvensa on  uudella tavalla sisäisesti polarisoitunut ja jakautunut. Voittajat ja häviäjät eivät määrity esim. koulutustason tai työelämän vanhojen hierarkioiden kautta, vaan osaamisen kautta. He osaavat käyttää hyödykseen vuorovaikutteisen internetin (2.0) mahdollisuuksia. Nuorilta löytyy ideoita ja intohimoa. Tärkeintä on avoin mieli. Kun tekijöiden annetaan työssä innostua, käytössä on koko potentiaali. Työssä tulee tarjota sopivassa suhteessa vapautta ja vastuuta. Rahalla saa työntekijät, mutta hyvällä ilmapiirillä, johtamisella ja mielekkään työn sisällöllä saa työntekijät tekemään parhaansa yrityksen eteen. Työpaikan ilmapiirin tulee olla rento. Keskiverto suomalainen haluaa mielenkiintoisen työn  hyvähenkisessä organisaatiossa, jota johtaa reilu esimies. Tätä haluavat myös tulevaisuuden duunarit, eli tutkimuksessa haastatellut ammattikoululaiset. (Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011b, 14,  TEM 2012, 6-11.)

Käsitys johtamisesta on muuttunut ja vastuu johtajuudesta koskee kaikkia organisaation jäseniä. Se haastaa voimakkaasti ihmisten ajatusmallit aiheuttaen hämmentyneisyyden kokemuksia ja  kielteisiä tunteita. Jatkuvien muutosten normaalisoituminen sisältää kuitenkin myös paljon myönteistä ja mahdollisuuksia, kuten jatkuvaa laajaa osallisuutta ja yksilöiden itsensä toteuttamista. Toivoisinkin sallivan kehittämistyön leviän vallitsevaksi yhteiskunnalliseksi käytännöksi. Henkilöstö osallistuu laajasti päätöksentekoon ja sen näkemyksiä sekä osaamista hyödynnetään. Organisaatio ja sen asiakas integroituvat toisiinsa monitasoisesti ja tämä mahdollistaa paremmat ja oikea-aikaiset ratkaisut. Z-sukupolven edustajat (1998–) ovat luonnostaan konnektiivisia. He eivät tiedä ajasta ennen digitalisaatioa ja he ovat tottuneet olemaan yhteydessä kaikkiin ja kaikkialle koko ajan. He ovat  syntyneet ja eläneet ensimmäiset vuotensa murroskaudella nykyisten yhteiskunnallisten haasteiden keskellä.  Z-sukupolvi on kuitenkin ensimmäinen sukupolvi, joka kasvaa ajattelussaan aidosti käyttäjälähtöiseen ja ihmiseen sulautuvaan tekniikkaan. Sukupolven toimintaa on vielä vaikea ennustaa.  (Amis-dialogi 2014, 14-20, Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011b, 14,  TEM 2012, 6-11.)

Työelämä on muuttunut huimaa vauhtia ja lähestulkoon jokaisessa ammatissa vaaditaan sosiaalisia taitoja. Tähän Z-sukupolvi kasvaa jo koulussa ja he pärjäävät muuttuvassa, sosiaalisessa ja neuvottelevassa työelämässä. Hiukan huolissani olen Y-sukupolvessa, jolta odotetaan näitä kykyjä ilman, että niitä on liiemmin opetettu. Jos et ole luontaisesti kaikkien kanssa toimeen tuleva ja hyvä neuvottelija, voit jäädä jalkoihin työelämässä.  Y-sukupolven ajattelussa painottuvat työssä viihtyminen, mahdollisuudet vaikuttaa organisaation toimintaan sekä omiin työtehtäviin. Ihmiset haluavat tehdä työtä, jolla on merkitystä. Työn ja vapaa-ajan raja hälvenee. Y-sukupolvella on aiempaa kovempia odotuksia esimiehiä kohtaan. Ikäryhmään kuuluvat olettavat, että johtajuus ansaitaan joustavalla, työntekijää tukevalla ja osallistavalla toiminnalla sekä avoimella johtamisella. (TEM 2012, 14-16.)

Työntekijä haluaa tehdä töitä yritykselle, jonka arvot ovat omien arvojen kanssa samansuuntaiset. Y-sukupolvelle vapaa-ajan merkitys on erityisen tärkeä ja pelkkä rahallinen korvaus ei kannusta antamaan runsaasti aikaa työnteolle. Muita palkitsemiskeinoja kuten mahdollisuuksia vaikuttaa, työn monipuolisuutta, työssä viihtymistä, työtehtävän vaihtamismahdollisuuksia, johtajuutta ja henkilön kehittymistä joudutaan miettimään uudesta näkökulmasta. Yrityksissä rakennetaan yhä enemmän yksilöllisiä ratkaisuja koskien työajan pituutta ja ajoittumista, työn tekemisen paikkoja, työtehtävien laajuutta ja intensiteettiä, työhön sisältyvää vastuuta ja kehittymisen mahdollisuutta, palkitsemista ja työsuhteen pysyvyyttä. Näin organisaatiot pyrkivät tekemään itsestään houkuttelevampia työnantajia. Samalle ne pyrkivät näin hyödyntämään entistä tehokkaammin erilaisten ihmisten työpanosta sekä heidän osaamistaan, luovuuttaan ja innovatiivisuuttaan. Matalissa, keveissä ja prosesseiltaan virtaviivaistetuissa organisaatioissa toiminta on valjastettu prosessien suuntaisesti palvelemaan asiakkaita. Verkostomaiset tavat organisoida työtä ovat yleistyneet ja kehittyneet edelleen Suomen työelämässä vuoteen 2030 mennesä. Nämä kaikki uudenlaiset yhteisöllisyyden piirteet ovat näkyvissä työelämässä jo nyt, mutta luultavasti ne vahvistuvat huomattavasti vuoteen 2030 mennessä kun Y- ja Z sukupolvet valtaavat työmarkkinat. (TEM 2012, 14-16.)

Johtopäätöksenä voinen todeta vastuuoton omasta elämästä lisääntyvän. Työelämä tulee muuttumaan entisestään yksilöllisemmäksi ja vuorovaikutteisemmaksi. Tulevaisuuden Suomessa pärjäävät entistä paremmin ihmiset, joilla on ideoita, joissa on intohimoa. Jokainen pystyy vaikuttamaan omaan elämäänsä ja rakentamaan oman yksilöllisen polkunsa. Tukea ja apua on jatkossakin saatavilla, mutta luultavasti sitä tulee osata etsiä itse. Mielenkiintoista on nähdä rapautuuko hyvinvointiyhteiskunta tässä samalla ja muuttuuko maailma entistä enemmän kilpailevaksi. Mitä tapahtuu niille, jotka eivät tuesta huolimatta selviä tulevaisuuden työelämässä. Tuleeko meille kuitenkin selvemmin jako selviytyjiin ja epäonnistujiin. Uskoisin, että keskiluokkainen, ehkä jonkinlainen normien mukainen eläminen vähenee entisestään ja ihmiset hakevat omaa onnellisuuttaan mitä erilaisemmilla keinoilla. Maailma muuttuu sallivammaksi ja entisaikojen normista tulee harvinaisuus.

                  Lähteet

Antikainen,  A. , Rinne, R. & Koski, L. 2013. Kasvatussosiologia. PS-kustannus. Jyväskylä.

Amis-dialogi 2014. Työelämä, sä tarviit mua! Dialogiselvitys amiksista ja työn tulevaisuudesta. Luettavissa: https://drive.google.com/file/d/0B8596lsTKlzSaGNCMFh5WWxhQ2c/view?usp=sharing. Luettu: 11.11.2015. 

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011a. Silmät auki sosiaaliseen mediaan. Brauer, S. & Venäläinen, V.   Verkko saa kansalaisen äänen kuulumaan. Luettavissa: http://docplayer.fi/643475-Silmat-auki-sosiaaliseen-mediaan.html. Luettu: 11.11.2015.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011b. Silmät auki sosiaaliseen mediaan. Säntti, R. & Säntti P. Organisaatio ja sosiaalisen median ajattelutapa. Tiedosta, määrittele ja hyödynnä. Luettavissa: http://docplayer.fi/643475-Silmat-auki-sosiaaliseen-mediaan.html. Luettu: 11.11.2015.

Heikkinen, H., Jokinen H., Markkanen, I. & Tynjälä, P. Osaaminen jakoon Vertaisryhmämentorointi opetusalalla. Opetus 2000.

Helsingin Sanomat 5.11.2015. 8-luokkalainen HS:n mielipidepalstalla: Vanhemmat ovat liian kiireisiä. Luettavissa: http://www.hs.fi/mielipide/a1446611451582. Luettu: 5.11.2015.

Helsingin Sanomat 5.11.2015. HS-Gallup: Päihteet, kiire, talousvaikeudet – nämä ovat suomalaisten mielestä pahimmat uhat lasten hyvinvoinnille. Luettavissa: http://www.hs.fi/paivanlehti/05112015/a1446613352287. Luettu: 5.11.2015.

Sosiaalipedagogiikka 2015. Luettavissa: http://www.sosiaalipedagogiikka.fi/sosiaalipedagogiikka/. Luettu: 12.11.2015.

TEM raportteja 14/2012. Alasoini, T. ; Järvensivu, A. & Mäkitalo, J. Suomen työelämä vuonna 2030 Miten ja miksi se on toisennäköinen kuin tällä hetkellä. Luettavissa: https://www.tem.fi/files/33157/TEMrap_14_2012.pdf. Luettu: 24.11.2015.

Yle uutiset 27.3.2015. Joka kahdeksas poika ei osaa lukea riittävän hyvin. Luettavissa:  http://yle.fi/uutiset/lapsiasiavaltuutettu_joka_kahdeksas_poika_ei_osaa_lukea_riittavan_hyvin/7894650. Luettu: 23.11.2015.