"Unelma on idea, jossa on intohimoa."

Tässä esseessä käsittelen sosialisaatiota, yhteiskunnan arvoja ja moraalia - lähinnä nuorten näkökulmasta, digitalisaatiota sekä eri sukupolvien välisiä eroja osittain sosiaalipedagogiikan näkökulmasta. Tieteenä sosiaalipedagogiikka yhdistää kasvatustieteellisen ja yhteiskuntatieteellisen näkökulman. Tämän lisäksi sosiaalipedagogiikka on toimintatiede, jossa teoria ja käytäntö ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Sosiaalipedagogiikka tarkastelee ihmisen kasvua sosiaalisena ilmiönä. Kiinnostuksen kohteena ovat prosessit, joissa ihminen kasvaa yhteisöjen ja yhteiskunnan jäseneksi sekä jäsenenä. Kasvun lisäksi huomion kohteena on pedagoginen toiminta, jolla sosiaalista kasvua tuetaan ihmisen elämänkulun eri vaiheissa. Sosiaalipedagogiikka korostaa yhteisöllisyyttä, dialogisuutta ja yksilön omaa vastuunottoa. Toiminnan tavoitteena on tukea ihmisten yhteiskunnallista osallisuutta ja  yhteiskuntaan integroitumista. Sosiaalipedagogiikan toimintakenttää ovat myös yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, syrjimiseen ja syrjäytymiseen liittyvät haasteet, niiden ennaltaehkäiseminen ja lievittäminen. (Sosiaalipedagogiikka 2015.)

Jokaisen ihmisen elämä on yhtä ainutkertainen eksistentiaalinen ihme (Heikkinen, H. ; Jokinen H., Markkanen, I. & Tynjälä, P. 2000, 6). Jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle tulisi tarjota yhdenvertaiset mahdollisuudet pärjäämiseen. Sosiaalipedagogiikassa korostetaan ihmisten tasa-arvoisuutta ja halutaan luoda tapa toimia ilman, että syntyy valta-asetelmia ihmisen välille. Edustamassani säätiössä työskentelemme lähinnä työttömien ihmisten kanssa, joista moni elää yhteiskunnan tukien varassa. Sosiaalipedagogisen ajattelun mukaan, jokaisen ihmisen tulee itse löytää paikkansa tässä maailmassa ja kantaa kortensa yhteiseen kekoon. Lapset sosiaalistetaan tähän yhteiskuntaan kasvatuksen avulla. Meille on kuitenkin syntynyt perheitä, joissa jo monen sukupolven ajan on totuttu siihen, että yhteiskunta pitää huolen omistaan. Tämä on mielestäni äärimmäisen vaarallinen ajatus ja yritänkin omalta osaltani pitää pinnalla ajatusta siitä, että jokaisen tulee tehdä oma osuutensa. Ratkaisu ei voi olla, että sosiaalitoimisto auttaa. Omassa elämässäni tämä ei ole ollut koskaan minkäänlainen vaihtoehto ja olenkin huomannut eläneeni aikamoisessa pumpulissa koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Sellainen maailma, missä vanhempi pilaa lapsen luottotiedot jo ennen täysikäisyyttä ja nuori yrittää ponnistaa elämään ilman minkäänlaista tukiverkkoa, on huolestuttava. Mutta huolen olisi pitänyt syntyä jo kauan aikaisemmin, koska nyt ongelmat saattavat olla jo kolmannessa polvessa samanlaisia. Pääministeri Sipilä peräänkuulutti suomalaista sisua ja kaikkien osallistumista yhteisen talouskasvun aikaansaamiseksi. Tätä yrittämistä ja itsensä eteenpäin potkimista minäkin haluaisin nähdä, luovuttamisen ja elämässä eteenpäin lipumisen sijaan. Meillä on upea koulujärjestelmä, joka antaa jokaiselle yhtälaiset mahdollisuudet päästä elämässään mihin vain. Miksi kaikki eivät tätä hyödynnä?

Tärkeänä sosiaalipedagogiikassa on sosiokulttuurinen innostaminen. Siinä on kolme ulottuvuutta; kulttuurinen, sosiaalinen sekä kasvatuksellinen. Kulttuurisen ulottuvuuden kautta tuetaan motivaation vahvistumista, herkistymistä sekä uskon vahvistumista itseen ja elämään. Kasvatuksellisen eli persoonan kehittymisen ulottuvuuden tarkoitus on auttaa yksilöä hahmottamaan oma subjektiuutensa, kehittämään kriittistä ajattelua ja tunnistamaan muutoksen mahdollisuus. Sosiaalisen ulottuvuuden avulla vahvistetaan ryhmäprosesseja ja integroitumista yhteiskuntaan. Sosiokulttuurisen innostamisen lähtökohtana on yksilön ja yhteisön voimavarojen tunnistaminen ja käyttöönotto. Siinä tuetaan uusien näkökulmien avautumista ja motivoidaan yksilöitä näkemään oma roolinsa ja sen mahdollisuudet. Sen kautta yksilöitä tuetaan kasvussaan aktiivisiksi toimijoiksi omassa yhteisössään. Tätä tavoitetta tuetaan lisäämällä yksilöiden välistä vuorovaikutusta, tukemalla tasavertaista vuorovaikutussuhdetta sekä vahvistamalla ryhmäidentiteettiä. (Sosiaalipedagogiikka 2015.)

Itselläni on tunne siitä, että yhteiskuntamme on rakentunut niin, että se mahdollistaa yksilöiden lamaantumisen. Hyvinvointiyhteiskunta, missä yksilöitä autetaan ja tuetaan viimeiseen asti, synnyttää yksilöitä, jotka eivät edes yritä. Vastuunottaminen omasta elämästä ja valinnoistaan, yhteiskunnan täysipainoisena kansalaisena eläminen ja toimiminen ei ole pakollista. Jälkimodernin yhteiskunnan tärkeimpinä arvoina pidetään yhteisöllisyyttä, yksilöiden kunnioittamista, oikeuksia ja vastuuta sekä erilaisten yksilöiden yhteiskunnallista osallisuutta. Näihin pohjautuu myös länsimäinen demokratia. Nykymaailmassa ei ole yhtä ainoaa moraalista käsitystä, kuten aiemmin oli esimerkiksi kristinuskon kautta määriteltynä. Nykyihminen tasapainottelee useiden eri yhteisöiden, ryhmien ja omien moraalisten arvojensa kanssa. Arvot eivät myöskään ole niin pysyviä kuin ennen, vaan vaihtelevat tilanteesta ja ajasta toiseen. Ihmisten erilaisia arvokäsityksiä kunnioitetaan ja tuetaan, esimerkiksi koulun tulee ottaa huomioon erilaiset monikulttuurisuuden, yksilöllistymisten ja sukupuolten väliset tasa-arvon tuomat haasteet. (Antikainen, Rinne ja Koski 2013, 28-32.) Haluaisinkin perehtyä pohtimaan kysymystä: "Ymmärretäänkö meillä jo liikaakin erilaisuutta ja annetaan liikaa vapauksia niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin?"

Koulutus on paras rokotus syrjäytymistä ja työttömyyttä vastaan. Perinteisesti ammattikoulun käyneitä on pidetty yhteiskunnassa huono-osaisimpina ja on ajateltu, että ammattikouluun joudutaan. Dialogi-hankkeen tekemässä tutkimuksessa kuitenkin selvisi, että suurin osa ammattikouluun hakeneista ovat hyvinkin innostuneita alastaan ja varmoja siitä mitä haluavat työkseen tehdä. Ammattikouluun oikeasti hakeudutaan, ei jouduta. Ammattikoulut tekevät suuren työn nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä eivätkä suinkaan aiheuta nuorten syrjäytymistä. (Amis-dialogi 2014, 12-13.) Hyvinkään ja Riihimäen alueella HRAKS:n etsivä nuorisotyö tekee yhteistyötä ammattikoulun kanssa yrittäen ennaltaehkäistä koulupudokkaiden syntymisen olemalla mukana jo kuulemisisssa. Ongelmiin puututaan jo kun nuori on vaarassa pudota. Monesti olen miettinyt tämän työn tarpeellisuutta ja toisaalta sitä kuinka nämä yhteiskunnan aputoimet antavat nuorelle mahdollisuuden luovuttaa. Aina on joku käsi, joka tulee nostamaan. Autammeko me jo liikaakin? Toisaalta ymmärrän täysin säästöt, jotka tulevat jos pystytään ennaltaehkäisemään nuoren passivoituminen ja mahdollinen jopa koko elämän kestävä kierre yhteiskunnan eri aputoiminnoissa. Jopa hassulta kuulostaa ajatus siitä, että nuoria oikein etsimällä etsitään, jotta heitä voitaisiin auttaa. Monelle apu on varmasti ihan paikallaan,mutta aina on niitäkin, jotka käyttävät näitä tietoisesti hyväkseen ilman, että heillä on aikomustakaan ottaa vastuuta omasta elämästään.

Itse omassa työssäni nuorten työttömien kanssa, olen näköalapaikalla seuraamassa kuinka erilaisia nuoria ja tarinoita voi olla. Osalla on oikeasti asiat menneet todella huonosti jo lapsuudesta asti ja silti heillä on halu pärjätä. Toisaalta on niitä, joilla olisi kaikki edellykset, mutta ei halua. Tasapainoilen auttamisen ja irrottamisen kanssa, koska on oikea hetki päästää irti ja toivoa parasta ja koska tarvitsee vielä tukea. Tämä on erittäin haastavaa, kun on kyse yksilöistä, joilla on aina erilaiset taustat, tarpeet, ajatukset ja teot. Ehdottoman tärkeää on moniammatillinen verkostotyö ja tiedonkulku eri verkostojen välillä. Nuoren pompottelu puhututtaa aika ajoin julkisuudessa ja se on nähdäkseni pahin motivaation tappaja nuorella, joka haluaisi  hoitaa asiansa kuntoon.

Lapsiasiavaltuutettu arvostelee vuosikirjassaan suomalaisten lasten eriarvoistumista. Hänen mukaansa lasten oppimis- ja terveyserot kasvavat. Myös alueelliset erot lisääntyvät. Joka kahdeksas poika ei osaa lukea jatko-opintoihin vaadittavalla tavalla. Toisaalta Suomi on lasten kannalta maailman parhaita maita. Yli 90 prosenttia lapsista kokee elämänsä hyväksi. (Yle uutiset 2015.) Liian monessa perheessä kukaan ei oikeasti huolehdi nukkuuko lapsi tarpeeksi ja vanhempi on vain tyytyväinen, jos lapsi pelaa eikä pyöri jaloissa. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen nostaa suurimmaksi huolenaiheekseen videopeliriippuvuuden ja lasten levottomuuden (HS 2015). Lasten levottomuus on varmasti kasvanut. Itse olen monesti ihmetellyt leikkipuistoja, joissa ei ole lapsia ollenkaan. Monet ovat lasten kanssa kotona, mutta puistot ovat aamupäivisin tyhjinä. Ei oikeastaan ole ihme, että lapsi tuntuu levottomalta. Helsingin Sanomien haastattelemien ihmisten mukaan yhteiskunnan ongelmia ovat juuri tämä sisällä viihtyminen ja kännykät sekä lastenpalveluiden karsiminen. Yleisesti puhutaan paljon kasvatusvastuusta ja siitä kuinka vanhemmat eivät pysty tai halua kasvattaa lapsiaan. Vastuu siirretään varhaiskasvatukseen ja koululle. Tämä aihe taasen palaa takaisin ensimmäiseen minua puhuttelevaan teemaan vastuuonotosta. Jos vanhempi ei ota vastuuta edes omasta elämästään eikä lapsen elämästä, kuinka lapsi tai nuori oppisi sitä ottamaan itsekään. 

Julkisuudessa on viime päivinä ollut useampia kirjoituksia ja galluppeja siitä kuinka älypuhelimet vievät aikuisten ajan ja passivoivat lapset. Mielipidepalstalla nuori kirjoittaa, ettei vanhemmat kerkeä viettämään aikaa lasten kanssa vaan aika kuluu sosiaalisessa mediassa (HS 2015). Itsekin syyllistyn tähän päivittäin. Lapset katselevat tabletilta piirrettyjä ja itse selaan internettiä. Mietin mikä olisi riittävä määrä, jotta pysyisi mukana nyky-yhteiskunnassa mukana kuitenkin niin, ettei omat lapset kasva ja muuta pois kotoa huomaamatta? Tiedän kuitenkin, ettei omassa perheessäni asiat ole oikeasti huonosti. Sanoisin kuitenkin, että erilaiset digitaaliset laitteet vievät lähes jokaisen huomiosta paljon aikaa. Vanhempi saattaa menettää otteen lapseensa ja viimeistään murrosiässä ongelmat tulevat esiin. Tämä on asia mihin osa ihmisistä on herännyt, mutta jota ei osata ottaa tarpeeksi vakavasti. 

Monesti olen myös valmennettavien kohdalla miettinyt tekevätkö vanhemmat jo liikaakin lasten puolesta asioita. Harvan aika kuluu metsä- ja maatöissä kuten ennen. Vanhemmilla on aikaa passata ja kuskata lapsia kaiket illat. Tässä moni vanhempi tekee hyvää hyvyyttään karhunpalveluksen lapsilleen. Uusavuttomuus on lisääntynyt ja terveen järjen käyttö kadonnut monilta. Aivan yksinkertaisetkin perusasiat ovat kadoksissa. TNS Gallupin Helsingin Sanomille tekemästä kyselystä selviää, että suomalaisista suuri osa uskoo päihde- ja mielenterveysongelmien olevan suomalaislasten hyvinvoinnille suurimpia uhkia työttymyyden ja perheiden taloushuolien ohella. Kolmanneksi kyselyssä nousee vanhempien kiire ja väsymys. Miksi meillä on usein niin kiire, vaikka teemme eurooppalaisittain lyhyttä työviikkoa? Jostain olen lukenut, että keskiverto suomalainen katsoo televisiota keskimäärin kolme tuntia päivässä. Minä en katso oikeastaan ollenkaan, joten joku muu katsoo kuusi tuntia päivässä.

Kännykät ja muut digilaitteet eivät kuitenkaan ole pelkästään pahasta. Digitalisaatiossa on kuitenkin monia hyviä puolia. Ihmiset voivat osallistua dialogiin ja vaikuttaa asioihin verkossa lähes ilmaiseksi. Verkko myös dokumentoi prosessin ja mahdollistaa eri näkökulmien esittelyn. Asiat voidaan esittää laajemmin ja eri vaihtoehtojen  vaikutusta kokonaisuuteen voidaan arvioida konkreettisemmin kuin pelkällä puheella. Digiosaamista arvostetaan ja se kannustaa elinikäiseen oppimiseen.  Yhteistyön kautta asiantuntijuus jakautuu uudella tavalla. Vuorovaikutuksen ja aidon osallisuuden myötä luottamus päätöksentekoon ja -tekijöihin kasvaa. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa ehdotetaan, että kansalaisia tulisi tukea ja kannustaa verkon käyttöön, jotta he tunnistaisivat itsensäkin vaikuttajiksi. Mediataidot tulisi olla kansalaistaito, jota opetetaan kouluissa ja verkkopalvelut luonteva osa kuntapalveluita. Verkon kautta kansalaisia tulee myös kuunnella ja käyttää sitä eri verkostojen tiedonjakamisen välineenä. (Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011b, 32-33.)

Yhteiskuntamme rakentuu koko ajan vahvemmin erilaisten teknisten apuvälineiden varran. Tietoyhteiskunnan taitovalmiuksia ovat esimerkiksi tietotekniikan käyttötaidot, medialukutaito sekä verkosto- ja viestintätaidot, jotka liittyvät paitsi tiedon vastaanottoon ja käyttämiseen, myös vuorovaikutukseen ja ennakoivaan toimintaan. Vuorovaikutustaidot korostuvat työssä kuin työssä. Sosiaaliset taidot ovat avainasemassa ja varsinkin työnhaussa sekä työhaastattelussa niiden merkitys nousee. Sosiaalinen media tuo työelämään uusia tapoja työskennellä ja jakaa tietoa. Lähes tulkoon kaikki tieto on kaikkien saatavilla ja uuden sukupolven työntekijät olettavat saavansa ajantasaista tietoa. Tämä haastaa monen työyhteisön työskentelytavat ja osaltaan myös hierarkian. Avoin ilmapiiri  luo pohjaa keskinäiselle luottamukselle ja luo vuorovaikutteisen ympäristön, jossa toimijoista tulee helpommin inhimillisiä eivätkä instituutiot ja roolit kangista vuoropuhelua. (Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011a, 25-26.)

Yritykset ovat nostaneet työntekijöiden tärkeimmiksi piirteiksi luotettavuuden, hyvät neuvottelutaidot ja yhteistyökyvyn. Suomalainen koulujärjestelmä on opettanut varmastikin luotettavuutta kautta aikojen ja suomalaisia pidetään rehtinä kansana. Tämän en usko kadonneen nykynuoriltakaan. Työelämässä unelmoidaan liian vähän, helposti innostuneesta kaksikymppisestä tulee kyynistynyt nelikymppinen. Nämä tämän hetken kaksikymppiset tulevat työelämään intoa puhkuen ja täynnä uusia ideoita. Vastassa on kolme edellistä sukupolvea, joista X-sukupolvi on tottunut siihen, että asiat ovat pysyviä eikä työpiste, -tehtävät ja -kaverit vaihdu joka päivä. Sodan jälkeisten suurten ikäluokkien sukupolvella (1946–64) on vahva usko edistykseen  ja koulutukseen. He ovat kasvuhakuisia televisiosukupolven edustajia, joilla on  suhteellisen vakaat työurat. He ovat viimeinen massatuotantomallin sukupolvi. X-sukupolvi (1965–76) eli ensimmäinen tietokone- ja internet-sukupolvi (1.0) jonka edustajien usko edistykseen ja  koulutukseen on  rapautunut. Heidän työuransa alku kärsi 1990-luvun alun lamasta ja edeltäjiinsä verraten heillä on katkonaisemmat työurat. Nykynuorten innostus, ilo ja loppumattomat voimat voivat ärsyttää ja ne pyritään painamaan alas.  Nuoret, varsinkin ammattikoululaiset arvostavat esimiehiään, joilla on vahva substanssiosaaminen eivätkä he edes tavoittele esimiehen asemaa, vaikka haluavatkin olla mukana uudistamassa ja parantamassa työpaikkaansa. Tämä saattaa näyttäytyä uhkana vanhemmille konkareille. Uudet, freshit silmät tulisikin ottaa lahjana vastaan työpaikoille.

Y-sukupolvelta (1977–97) löytyy jo halu vapauteen, yksilöllisyyteen ja mielihyvän etsintään. He ovat toisaalta kärsimättömiä, vaativia, mutta myös arvoherkkiä, uudenlaisen (osin digitaalisperustainen) sosiaalisuuden omaavia, yhteistyökykyisiä ja neuvottelevia innovatiivisia "pelaajasukupolven" edustajia.  Heidän sukupolvensa on  uudella tavalla sisäisesti polarisoitunut ja jakautunut. Voittajat ja häviäjät eivät määrity esim. koulutustason tai työelämän vanhojen hierarkioiden kautta, vaan osaamisen kautta. He osaavat käyttää hyödykseen vuorovaikutteisen internetin (2.0) mahdollisuuksia. Nuorilta löytyy ideoita ja intohimoa. Tärkeintä on avoin mieli. Kun tekijöiden annetaan työssä innostua, käytössä on koko potentiaali. Työssä tulee tarjota sopivassa suhteessa vapautta ja vastuuta. Rahalla saa työntekijät, mutta hyvällä ilmapiirillä, johtamisella ja mielekkään työn sisällöllä saa työntekijät tekemään parhaansa yrityksen eteen. Työpaikan ilmapiirin tulee olla rento. Keskiverto suomalainen haluaa mielenkiintoisen työn  hyvähenkisessä organisaatiossa, jota johtaa reilu esimies. Tätä haluavat myös tulevaisuuden duunarit, eli tutkimuksessa haastatellut ammattikoululaiset. (Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011b, 14,  TEM 2012, 6-11.)

Käsitys johtamisesta on muuttunut ja vastuu johtajuudesta koskee kaikkia organisaation jäseniä. Se haastaa voimakkaasti ihmisten ajatusmallit aiheuttaen hämmentyneisyyden kokemuksia ja  kielteisiä tunteita. Jatkuvien muutosten normaalisoituminen sisältää kuitenkin myös paljon myönteistä ja mahdollisuuksia, kuten jatkuvaa laajaa osallisuutta ja yksilöiden itsensä toteuttamista. Toivoisinkin sallivan kehittämistyön leviän vallitsevaksi yhteiskunnalliseksi käytännöksi. Henkilöstö osallistuu laajasti päätöksentekoon ja sen näkemyksiä sekä osaamista hyödynnetään. Organisaatio ja sen asiakas integroituvat toisiinsa monitasoisesti ja tämä mahdollistaa paremmat ja oikea-aikaiset ratkaisut. Z-sukupolven edustajat (1998–) ovat luonnostaan konnektiivisia. He eivät tiedä ajasta ennen digitalisaatioa ja he ovat tottuneet olemaan yhteydessä kaikkiin ja kaikkialle koko ajan. He ovat  syntyneet ja eläneet ensimmäiset vuotensa murroskaudella nykyisten yhteiskunnallisten haasteiden keskellä.  Z-sukupolvi on kuitenkin ensimmäinen sukupolvi, joka kasvaa ajattelussaan aidosti käyttäjälähtöiseen ja ihmiseen sulautuvaan tekniikkaan. Sukupolven toimintaa on vielä vaikea ennustaa.  (Amis-dialogi 2014, 14-20, Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011b, 14,  TEM 2012, 6-11.)

Työelämä on muuttunut huimaa vauhtia ja lähestulkoon jokaisessa ammatissa vaaditaan sosiaalisia taitoja. Tähän Z-sukupolvi kasvaa jo koulussa ja he pärjäävät muuttuvassa, sosiaalisessa ja neuvottelevassa työelämässä. Hiukan huolissani olen Y-sukupolvessa, jolta odotetaan näitä kykyjä ilman, että niitä on liiemmin opetettu. Jos et ole luontaisesti kaikkien kanssa toimeen tuleva ja hyvä neuvottelija, voit jäädä jalkoihin työelämässä.  Y-sukupolven ajattelussa painottuvat työssä viihtyminen, mahdollisuudet vaikuttaa organisaation toimintaan sekä omiin työtehtäviin. Ihmiset haluavat tehdä työtä, jolla on merkitystä. Työn ja vapaa-ajan raja hälvenee. Y-sukupolvella on aiempaa kovempia odotuksia esimiehiä kohtaan. Ikäryhmään kuuluvat olettavat, että johtajuus ansaitaan joustavalla, työntekijää tukevalla ja osallistavalla toiminnalla sekä avoimella johtamisella. (TEM 2012, 14-16.)

Työntekijä haluaa tehdä töitä yritykselle, jonka arvot ovat omien arvojen kanssa samansuuntaiset. Y-sukupolvelle vapaa-ajan merkitys on erityisen tärkeä ja pelkkä rahallinen korvaus ei kannusta antamaan runsaasti aikaa työnteolle. Muita palkitsemiskeinoja kuten mahdollisuuksia vaikuttaa, työn monipuolisuutta, työssä viihtymistä, työtehtävän vaihtamismahdollisuuksia, johtajuutta ja henkilön kehittymistä joudutaan miettimään uudesta näkökulmasta. Yrityksissä rakennetaan yhä enemmän yksilöllisiä ratkaisuja koskien työajan pituutta ja ajoittumista, työn tekemisen paikkoja, työtehtävien laajuutta ja intensiteettiä, työhön sisältyvää vastuuta ja kehittymisen mahdollisuutta, palkitsemista ja työsuhteen pysyvyyttä. Näin organisaatiot pyrkivät tekemään itsestään houkuttelevampia työnantajia. Samalle ne pyrkivät näin hyödyntämään entistä tehokkaammin erilaisten ihmisten työpanosta sekä heidän osaamistaan, luovuuttaan ja innovatiivisuuttaan. Matalissa, keveissä ja prosesseiltaan virtaviivaistetuissa organisaatioissa toiminta on valjastettu prosessien suuntaisesti palvelemaan asiakkaita. Verkostomaiset tavat organisoida työtä ovat yleistyneet ja kehittyneet edelleen Suomen työelämässä vuoteen 2030 mennesä. Nämä kaikki uudenlaiset yhteisöllisyyden piirteet ovat näkyvissä työelämässä jo nyt, mutta luultavasti ne vahvistuvat huomattavasti vuoteen 2030 mennessä kun Y- ja Z sukupolvet valtaavat työmarkkinat. (TEM 2012, 14-16.)

Johtopäätöksenä voinen todeta vastuuoton omasta elämästä lisääntyvän. Työelämä tulee muuttumaan entisestään yksilöllisemmäksi ja vuorovaikutteisemmaksi. Tulevaisuuden Suomessa pärjäävät entistä paremmin ihmiset, joilla on ideoita, joissa on intohimoa. Jokainen pystyy vaikuttamaan omaan elämäänsä ja rakentamaan oman yksilöllisen polkunsa. Tukea ja apua on jatkossakin saatavilla, mutta luultavasti sitä tulee osata etsiä itse. Mielenkiintoista on nähdä rapautuuko hyvinvointiyhteiskunta tässä samalla ja muuttuuko maailma entistä enemmän kilpailevaksi. Mitä tapahtuu niille, jotka eivät tuesta huolimatta selviä tulevaisuuden työelämässä. Tuleeko meille kuitenkin selvemmin jako selviytyjiin ja epäonnistujiin. Uskoisin, että keskiluokkainen, ehkä jonkinlainen normien mukainen eläminen vähenee entisestään ja ihmiset hakevat omaa onnellisuuttaan mitä erilaisemmilla keinoilla. Maailma muuttuu sallivammaksi ja entisaikojen normista tulee harvinaisuus.

                  Lähteet

Antikainen,  A. , Rinne, R. & Koski, L. 2013. Kasvatussosiologia. PS-kustannus. Jyväskylä.

Amis-dialogi 2014. Työelämä, sä tarviit mua! Dialogiselvitys amiksista ja työn tulevaisuudesta. Luettavissa: https://drive.google.com/file/d/0B8596lsTKlzSaGNCMFh5WWxhQ2c/view?usp=sharing. Luettu: 11.11.2015. 

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011a. Silmät auki sosiaaliseen mediaan. Brauer, S. & Venäläinen, V.   Verkko saa kansalaisen äänen kuulumaan. Luettavissa: http://docplayer.fi/643475-Silmat-auki-sosiaaliseen-mediaan.html. Luettu: 11.11.2015.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta 2011b. Silmät auki sosiaaliseen mediaan. Säntti, R. & Säntti P. Organisaatio ja sosiaalisen median ajattelutapa. Tiedosta, määrittele ja hyödynnä. Luettavissa: http://docplayer.fi/643475-Silmat-auki-sosiaaliseen-mediaan.html. Luettu: 11.11.2015.

Heikkinen, H., Jokinen H., Markkanen, I. & Tynjälä, P. Osaaminen jakoon Vertaisryhmämentorointi opetusalalla. Opetus 2000.

Helsingin Sanomat 5.11.2015. 8-luokkalainen HS:n mielipidepalstalla: Vanhemmat ovat liian kiireisiä. Luettavissa: http://www.hs.fi/mielipide/a1446611451582. Luettu: 5.11.2015.

Helsingin Sanomat 5.11.2015. HS-Gallup: Päihteet, kiire, talousvaikeudet – nämä ovat suomalaisten mielestä pahimmat uhat lasten hyvinvoinnille. Luettavissa: http://www.hs.fi/paivanlehti/05112015/a1446613352287. Luettu: 5.11.2015.

Sosiaalipedagogiikka 2015. Luettavissa: http://www.sosiaalipedagogiikka.fi/sosiaalipedagogiikka/. Luettu: 12.11.2015.

TEM raportteja 14/2012. Alasoini, T. ; Järvensivu, A. & Mäkitalo, J. Suomen työelämä vuonna 2030 Miten ja miksi se on toisennäköinen kuin tällä hetkellä. Luettavissa: https://www.tem.fi/files/33157/TEMrap_14_2012.pdf. Luettu: 24.11.2015.

Yle uutiset 27.3.2015. Joka kahdeksas poika ei osaa lukea riittävän hyvin. Luettavissa:  http://yle.fi/uutiset/lapsiasiavaltuutettu_joka_kahdeksas_poika_ei_osaa_lukea_riittavan_hyvin/7894650. Luettu: 23.11.2015.